Nimetön

Syksy on tullut, ilma on viilentynyt. Pimeys voittaa valon ja sade raiskaa maan. Se pakottaa olemaan hiljaa, se pakottaa nöyristymään.

Tuuli puhaltaa kohti mun kasvoja, hiukseni lentävät sen mukana. Kello käy. Painan kädet syvämmelle taskuihin, kiristän kaulahuivia askelieni mukana.

Reppu painaa mun selkää. Mä seison pysäkillä hiljaa ja kuuntelen sateen ropinaa. Piip piip. Viesti. Hymy. Pian nähdään.

Matka alkaa, lämpö virtaa sisälläin. Radiosta kuuluu pop-musiikkia ja mä alan laskea minuutteja. Puu. Pensas. Lehti. Postimies. Auto, auto, auto.

Minne neiti on matkalla? Kysyy mummo. Mä sanon, että tuonne vain. Sinnehän me kaikki menemme.

Raks raks raks. Puu. Pensas. Lehti. Rakentaja ja lenkkeilijä. Aurinko alkaa nousta.

Kolahdus. Olen perillä. Siellä sinä olet. Rakas, sinä muistit oikean ajan, mä sanon. Tottakai mä muistin, sä sanoit. Hymyilet. Tartut käteeni. Minä tiedän.