Kosketa minua!

- Kosketa minua! huudan mielessäni, kun näen ihmiset kaupungilla.
Toivon, että uskaltaisin huutaa sen ääneen.
Kassajonoissa ja ruuhkissa painun lähelle Heitä toivoen, että joku huomaisi.

He ovat niitä, joita katson kaihoten. Kauniita miehiä, kauniine puheineen, mutta ne puheet eivät ole minulle.

Kaipaan niin läheisyyttä. Kaipaan niin hellyyttä.
He istuvat viereeni, nauravat kanssani, mutta sisimmässäni toivon, että joku Heistä kietoisi kätensä ympärilleni, katsoisi suoraan silmiini ja painaisi minut vasten itseään, vaikka vain hetkeksi. Muuta en toivo.

Kaipaan sähköistä jännitettä, ilman väreilyä, täriseviä huulia vasten samanlaisia.

Kaikki menevät koteihinsa, minäkin omaani. Yritän saada hänestä irti läheisyyttä, hellyyttä, rakkautta.
Saan vain kovan suljetuin huulin hutaistun suudelman, hän nousee sohvalta ja menee pois luotani.

Ajattelen taas Heitä. Varastamassa minulta suudelmia, kevyitä niskaan hipaistuja kosketuksia. Voi miksi! Voi miksi kukaan ei tee niin? Kukaan ei istu juuri niin lähelle, että Heidät voisi tuntea väreilynä läpi ilman.
Kukaan ei tule niin lähelle, etä se tuntuisi jo syntiseltä.
Kaipaan sitä.

Yksinäiset haaveet kantabaarissa. Yksinäiset haaveet kotona. Missä on kiihkeys, himo, hellyys, kosketus, sinä?

Missä sinä olet?

Tyynyn hively tuntuu mukavalta sormia vasten. Kunpa siinä olisi sinun selkäsi, kätesi, vartalosi, sinä.

Rintojani aristaa ajatus Heistä. Tunnen perhoset mahassani. Tahdon sen! Tahdon sen maailman, jossa minut huomataan.

Kylmä koti, kylmät katseet, viikoittaiset rutiinit pimeässä lakanoiden alla. Huokaus - tahdon jotain muuta.