Sa lehvä haurain haapapuun,
Niin kaunis, hentovartinen.
Et montaa koita toukokuun
Sa tuntenut, pien' lapsonen.
Voi turma! sanon, harhaa vain,
Niin toivon että kaikki ois.
Voi miksi verso vehrein maan
Pois vietiin, kauas suojastain?
Ja mikä Luoja moisen sois?
Kai sallimus sen muuttaa vois?
Ei haihdu toivo unholaan.
Niin kaunihisti marmoriin
Jää muistosanat kaivatun,
Ja kukat kummun kiertää niin
Kuin vasta valtaan kruunatun.
Voi näytä, taivas, salojas!
Ja suunnitelmas' loistava!
Miks' varjomaahan saaton sai
Pien' Josif, viisivuotias?
Jäi jälkeen moni kaipaava,
Uneks' kaiken toivova,
On toivo turha heillä kai?
Ma tiedän pienen Josifin
Sun syliin tiensä löytäneen,
Ja tuikkeen taivaan tähtihin
Ikiajoiks' liittyneen.
Vaan vielä toukotuulet nuo
Maailmaamme vehertää,
Ja muiston pienen naurusuun
Sieluihimme suvi tuo.
Vaik' koitan kovin ymmärtää,
Niin vajaaks' ymmärryksein jää,
Kuin lehvät hauraat haapapuun.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
