Aamulla löydän itseni makaamassa sängylläni, haistelemassa tyynyä, jonka sinä haluat aina itsellesi kun yövyt vierelläni. Tyyny on lämmin, olen kai halinut sitä koko yön ja kuvitellut että se halaisi minua takaisin. Kuvitellut koko yön sinua tyynyn paikalle silittämään hellästi hiuksiani ja syleilemään minua kuin pientä lasta.
En jaksa vielä nousta, vedän lattialle tippuneen peiton takaisin päälleni ja käperryn kerälle sen alle. Muistan vieläkin kuinka ensimmäisen kerran kiersit kätesi lujasti ympärilleni ja kuiskailit korvaani hiljaa. Vedit minua koko ajan lähemmäksi vaikka valitit että sinulla on kuuma.
Ikkunan läpi tulvii kirkasta talviaurinkoa, joka värjää huoneeni kellertäväksi. Olen aina rakastanut aurinkoa, vaikka se polttaakin minut joka kesä. Kesä se oli silloinkin kun sulimme yhteen kuin hitsauslangat. Kestää ikuisuus saada meitä toisistamme irti, mutta meillähän ei ole muuta kuin aikaa.
Kun näen turvonneet kasvoni ja sekaiset hiukseni peilistä, muistan kuinka kehuit minua aamukauniiksi ja minä vain hihitin että enpäs. Lämmin äänesi toistaa sanojasi hiljaa mielessäni ja minua hymyilyttää. Olet niin suloinen kun yrität saada minut uskomaan sinua, en ole koskaan ollut hyvä vastaanottamaan kohteliaisuuksia.
Vaatteita valitessani kiroan, miksen ole pitänyt vaatekaappiani järjestyksessä. Vain yksi hylly on selvä ja siisti, se hylly, jonka tyhjensin laukuistani ja kengistäni sinun muutamia tavaroitasi varten. Olin niin kyllästynyt sinun tapaasi heitellä vaatteitasi ympäri huonettani ja kun aamulla herätessäsi et enää muistanut mihin olit likaiset sukkasi heittänyt.
Vessan hyllyllä hammasharjasi on kerännyt pölyä. Pesen sen ja alan valuttaa suolaista vettä silmistäni kuin suoraan hanasta. Onko siitä tosiaan näin kauan kun viimeksi olit luonani?
Ryhdistyttyäni huuhdon kasvoni ja pyyhin ne pyyhkeeseen, jossa on delfiinien kuvia. Äitisi toi sen minulle ulkomailta, kun me oli ollut olemassa vasta muutaman kuukauden. Nyt me on jo reipas puolivuotias.
Kävelen alakertaan jyrkkiä portaita pitkin, joissa sinäkin hengästyt mennessäsi niitä ylös. Kaipuu raapaisee jäljen sydämeeni, kaipaan niin paljon sinua, sinun kepeää hengitystäsi, käsiäsi ympärilläni.
Jääkaapin vierellä oleva kalenteri muistuttaa minua siitä, milloin näen sinut taas. On jo keskiviikko, vastahan minä sunnuntaina pääsin katsomaan sinua. Tuntuu että sunnuntai oli eilen, mutta samalla siitä on kuitenkin jo monta päivää. Kaipuun raastama haava alkaa pikkuhiljaa arpeutua.
Kännykkäni hälyttää saadusta tekstiviestistä. Avaan näppäinlukon ja näen kuvan, jossa olen kanssasi, pitelet minua lujasti syleilyssäsi. Muistan kuinka kovaa kätesi kiertyivät ympärilleni, olisin voinut silloin sanoa, että halaat liian kovaa, mutta nielin ajatukseni ja halasin sinua vielä kovempaa. En olisi koskaan halunnut irrottaa otettani, mietin ja unohdan lukea saapuneen tekstiviestin kokonaan.
Päivien pitäisi sujahtaa ohi nopeasti, mutta tuntuu että aika vain hidastuu hidastumistaan. Vaihdan patterit seinäkellostani vain varmistaakseni sen kulkevan oikeassa ajassa. Huomaan kuitenkin, ettei uusilla pattereillakaan ei ole vaikutusta ajan hitaaseen kulkuun.
Normaalisti keskiviikkoaamuisin nousen kiireellä ylös, teen nopeasti aamutoimet ja lähden kouluun. Tänään minulla on aikaa jopa pedata sänkyni. Soitit minulle eilen illalla ja sanoit, ettei minun tarvitse huolehtia enää petaamisesta kun sinä opit siellä petaamaan sängyn millintarkasti. Naurahdan hiljaa ja asetan ostamasi nallen päiväpeiton päälle torkkumaan päiväksi.
Ehkä minä pikkuhiljaa opin löytämään armeijaan lähtemisesi hyvät puolet, vaikkakin kaipuu kumoaa kaikki positiiviset asiat inttiin liittyen pimeiden ja yksinäisten öiden laskeutuessa ylleni.
Haluaisin niin kovasti kertoa sinulle ikäväni määrän, mutta ei ole olemassa sellaista mittaria, joka voisi sen kertoa tarkalleen. Ei ole sanoja, joilla sitä voisi kuvata. On vain se, mitä tunnet sekä tiedät ja minä toivon, että tiedät mahdollisimman paljon.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
