Nuori valo

Harmaan peltikaton
ränniä pitkin kohti
ruosteen pilkuttamia 
tikapuita, joiden
vieressä kissan luukun
heiluva ovi ja 
pörröinen pää punaisia
mummokukkia.

Katselen pihaani
olen myynyt kotini
kuinka pullonvihreät
lihavat pilarikatajat 
tuulen taivuttamat 
tuijottavat
talviomenapuiden niin
hennoilla oksilla
ruttuisia omenoita ja 
pensasmustikoiden 
kuivuudesta halkeilleet
huulet odottavat
vettä tai jotain
kaunista sanottavaa.
Minusta ei lähde kumpaakaan.

Naapurin röökimuijan valtavat
syreenit ja karanneet lupiinit,
joita katkomalla sai luotua
ilmaan turkoosin
sinisen niityn ja seinän
kimalaisen lennellä.
Nyt on vain kuivia lehtiä
valkoisen laudan
vierellä.

Kuinka monta runoa,
rustasin siirtonurmikon
ruohon varresta ja 
valkoapilan rinnasta
nousevasta
mehiläisestä.
Mutta piha-aidan portille 
kompuroineesta linnusta
kirjoitin enemmän-
Pilvien vuoristossa läikkyvän
sateen ja meren läpi
kuljimme elämän.
Silmistä peilasin pohjan
kiviä ja tähden,
yhden elämän filosofian ja 
siipirikon rakkauteen suljin.
Hullun hommia nämäkin.

Puhutaan sielunmaisemista,
olen myynyt kotini, 
minulle riitti
kolmekymmentä
neliötä, 
suojeltu puutaloalue ja 
koirien haukuntaan.
Vanhojen ihmisten
hymyä,
ruukkukukkien ja
iltalyhtyjen
liekkien vapinaa.

Harmaan peltikaton
ränniä pitkin,
ohi avautuvien
pitsiverhojen 
kiipeää nuori valo.
Koskettaa hellästi kaikkea,
mitä näen.
Saattaa minua pois,
melkein
vanhuksen. 
Tahtomatta se sattuu.
Ja kuin pienen lapsen
silmäkulmaan nousseesta
pilvestä,
minäkin viimein
itken.

Kirjoitin joskus:
"Vain lähtevälle meri on avoin
kuin linnulle ilma."
Mutta, mksi tämän aamun 
runossa kyyneltäni
värittää viima?
Ja vaikka on kesäkuu,
miksi minusta tuntuu 
niin haikean hauraalta 
kuin polkupyörällä ajaessa
lokakuun ritisevän,
jäätyneen lätäkön 
yli.