Nimetön

Olen kuin kilpikonna vetäydyn suojaan heti kun joku osoittaa tunteita minua kohtaan.

Pelkään sanoa mitä itse tunnen. Yleensä kun sanon mitä tunnen kaikki menee päin helvettiä.

Olen avannut sydäntäni viimeisten kuukausien aikana ihmisille ja huomannut ettei siitä ole seurannut mitään hyvää. Ihminen johon luotin ensimmäisenä heti eroni jälkeen on ”hylännyt” minua. Hän ei huomaisi jos minua ei olisi olemassa.

Ihminen johon rakastuin salaa (hänen tietämättä sitä.)
Lykkää minua kauvemmaksi en tidä tekeekö hän sen tahallaan vain tarkotuksella silti se satuttaa minua kaikkein eniten.

Mies, ystävä jolle avasin sisintäni ei ole kuin ystävä. Mutta silti hänestä pidä, en vain tiedä onko se hyvä vai huono asia että avaan kuortani hänelle.

En koskaan puhu itsestäni. Pelkään että minuun sattuu. On vain harvoja jolle nykyään ”uskallan” avautua mutta nykyään niiltäkin saan vain paskaa niskaan.