Viipurin lapsuus muistoja, jatko-osa 2

Sisko näkee näyn.
 
 
Äiti tulee lääkäristä päivää ennen kuin oli sovittu, kun äidin piti jäädä yöksi sairaalan ylihoitajan luo. Äidin astuessa sisään.
Isosisko juoksee äidin luokse ja sanoo.

• - Äiti, onko joku kuollut, kun olet ostanut suruharson, kurkottautuen halaamaan äitiä.
• - Kultaseni, kuinka niin luulet, ei kukaan ole kuollut ihmettelee äiti.
• - Minä näin kuin äidillä olisi ollut suruharso.
• - Päästähän. Sanoo äiti voidakseen riisua takin. Riisuessaan hän sanoo.
• - Ulkona tihuuttaa räntää, lie ne turkkiinikin kiteytyneet.
• Isä oli saanut toisen palvelijan. Samalla palvelija kysyy.
• - Josko rouva haluaisi syödä?

Mutta äiti vastaa.

• - Olen hyvin väsynyt, menen heti vuoteeseen, jos Lyyti toisi jotain lämmintä juomiseksi.

Äidin ääni on tavallista hiljaisempi.
Menee makuuhuoneeseen, äiti riisuutuu, peseytyy ja pukee ylleen valkoisen yöpaidan, jonka kauluksen reunoissa ja hihansuissa on pitsiä. Katsoo peilistä ja sipaisee muutamaa tummaa laskeutuvaa kiharaa korvan seudulla. Kaarina katselee äitiä ihaillen, hän hymyilee, kohentaa paria tyynyä päällekkäin, käy makuulle ja kehottaa Kaarinaa ottamaan aapisen. Isosisko pyytää äidiltä lupaa mennä postineitien luokse, jotka asuvat samassa kerroksessa aulan toisella puolen, juuri meitä vastapäätä.
 
Äiti lupaa huomauttaen.

• - Ettei saisi viipyä pitkään, jos postineiditkin haluavat käydä ajoissa nukkumaan.

Sisko lähtee ja Kaarina kipristyy peiton päälle äidin kainaloon. Äiti neuvoo kirjaimia ja tavaamista. Palvelija tuo teetä, äiti juo hitaasti ja varovaisesti, tee on kuumaa. Kutsuu vielä häntä ja pyytää lasillisen kylmää vettä, se laitetaan sängyn vieressä sijaitsevalle jakkaralle.
Jälleen äiti vetää Kaarinan lähemmäksi itseään, pitää aapisesta molemmin käsin kiinni ja Kaarina tavaa. Sitten äiti alkaa yskiä, puristaa otetta Kaarinaan, aapinen on pudonnut käsistä. Painaa toisella kädellään rintaansa, toinen käsi puristuu Kaarinan ympärille ja samalla äidin suusta ryöpsähtää verta.
Peitto ja lakanat punertuvat, Kaarina on veressä ja huutaa Lyytiä, äidin ote ympärillä on tiukka. Lyyti tulee ja ovella pyörähtää takaisin, juoksee alakertaan ilmoittamaan isälle, joka on kansliassaan. Isä soittaa lääkäri Blatanin paikalle, joka asuu yhden tonttivälin päässä. Kaarina itkee nyyhkyttäen, ollen yhä äidin otteessa, kun isä ja lääkäri tulevat huoneeseen. Kaarina kuulee äidin kuiskaavan; ”tule Jeesus.” Isä irrottaa Kaarinan äidin otteesta ja äidin kasvot ovat kalpeat, verisen suun ympärystä, valuvan veren, pää nojautuneena tyynyihin, verta on vuoteessa joka puolella.
Kaarina nojaa isän olkapäähän kantaessaan postineitien luokse.
Isosisko katsoo vihaisesti ja sanoo.

• Älä sie taas huuda, tietysti Kaarina kiukutteli, pahoitti äidin mielen.

Isä pyytää postineideiltä saadakseen tyttöjen olla heidän luonaan ja hakevansa heidät, kun ehtii.
Isän poistuttua, toinen postineideistä riisuu veriset vaatteet, pesevät, ja kietovat isoon yöpaitaan.
Sisko toruu yhä ja on vihainen ja neidit hyssyttävät, sanovat.
- Ei pikkusiskolle noin saa sanoa.
Sisko jatkaa.

• - Niin sanoi meidän apulaisenkin jo ennen, kun Kaarina hyppi, lauloi ja loilotti. Kaikki on Kaarinan syytä, jos äiti vaikka kuolee, apulainenkin ja serkku sanoi niin.
• - Hys, sanovat postineidit. Ei niin saa puhua.

Jonkin ajan kuluttua tulee isä. Katsoo tyttöihinsä surullisena. Sisko kysyy.

• - Onko äiti kunnossa ja miten äiti voi, isä vastaa kyyneleet silmissä. Äiti nukkuu. Ottaa tytöt polvelleen ja huokaa. Äiti nukkuu ikiunta, Jumala on vapauttanut hänet kivuista ja sairaudesta. Kaarina katsoo isää ja ymmärtää, että äiti on kuollut.

Kaarina huutaa.

• - Ei, ei, äiti ei saa kuolla!

Isä suukottaa, sanoo kyyneleiden valuessa pitkin poskia.
Sisko katsoo kiukkuisen näköisenä.

• - Kaarinan syy. Sanoen sen hiljaisesti, hän tuijottaa Kaarinaan ja nyyhkyttää hiljaa.
• - Niin Aino serkku ja palvelijakin sanoi.
• Kaikki on Kaarina syytä.

Seitsemän vuotiaan päässä jyskyttää, Kaarinan syy, että äiti kuoli, se on tuhman Kaarinan syytä. Aino ja siskokin aina sanoi niin.
Apulaisetkin muistuttivat, että jos äiti kuolee, niin se on tuhman Kaarinan syy.
Isosisko ja Kaarina menevät yöksi postineideille.
Aamulla isä tulee hakemaan. Kiittää neitejä vieden tytöt pois. Yön aikana äiti oli viety alakerran kanslian vieressä olevalle verannalle, jonne kanslian toinen ikkuna suuntautui. Äidille oli laitettu valkealla pahvilla sija ja arkulle, joka oli asetettu pukkien päälle. Siellä äiti nukkui kädet ristissä ikiunta, rinnan päälle siroteltujen pienten ruusujen keskellä.
Pöydällä paloi kynttilä.
 
 
Jäähyväiset äidille.
 
Siinä he seisoivat kolmisin, tytöt isän kummallakin puolella. Äiti oli niin kaunis. Isä puhuu katkonaisesti.

• - Äidin viimeiset sanat olivat.
• - Pidä Jumalan ja Jeesuksen nimessä lapsistamme huolta. Tule herra Jeesus.
• Isä katsoo äitiä, kuiskaa hellällä äänellä; ”lepää rauhassa rakkaani;” sitten vie lapset aivan arkun vierelle, polvistuu, isosisko itkee, mutta Kaarinan kyyneleet eivät enää vuoda, kuin kyyneleet olisivat loppuneet.

 
Isä puhuu äidille; ”rakkaani lupaan pitää lapsistamme hyvän huolen, he ovat nyt ainoitani. Jumalani, miksi otit minulta vaimoni, rakastinko häntä liikaa, auta meitä.”
Isän ääni on jotenkin pehmeä, sellainen jollaisena emme aiemmin olleet kuulleet. Viimein he lähtevät. Isä puhuu tytöille kauniita sanoja äidistä, oli lähettänyt viestin äidilleen Ristiinan Koljolaan
pyytäen tulemaan, mummo ja Aino serkku tulivat parin päivän kuluttua.
Heti kun mummo tuli, niin Kaarina kuulee siskon puhuvan mummolle.

• - Kaarina on ollut ihan mahoton, hän kiukutteli eikä totellut, vaikka palvelijakin jo entisessä paikassa sanoi, sen takia äiti ei jaksanut ja voi kuolla, kun Kaarina aina pälpättää, hän muka saarnaa linnuille ja puille, laulaa itsekseen ja nyt hän rimputtaa kitaraansa alituiseen, vaikkei osaa soittaakaan kuin äiti.

Äiti väsyi hänen takiaan ja äiti on nyt kuollut.
 
 
Äidin hautajaispäivä
 
Tuli hautajaispäivä. Vieraita ja sukulaisia oli paljon. Haudan reunalla Kaarina katsoi, kun äiti laskettiin maanpoveen. Oli harmaa, vettä tihuuttava lokakuinen sunnuntaipäivä.
Kaarina katsoo taivaalle ja toivoo näkevänsä äidin vielä kerran ja näkyisikö äidin sielu menevän taivaan kotiin.
Silloin pilkisti valonsäde pilvien lomasta ja Kaarina huusi kovaa ääneen.

• - Äiti, äiti minun ja siskoni rakas äiti. Katsokaa auringonsäde ja taivaan portti!
• Nyt äiti pääsi pilviportista sisälle ja äidin sielu taivaanmaahan.

 
Se lohdutti Kaarinaa ja hän katsoi isään ja siskoon.
 
Jumala oli kuullut lapsen toiveen.