suvilysti

kun on joskus päässyt koskettamaan
pohjaa
itkenyt itsensä itkuiseen uneen ja taas havahtunut omaan nyyhkytykseensä
niin tietää millaista on kun painajaisesta herääminen
on pettymys
sillä todellisuus on sitäkin pahempaa

siellä pohjamudissa
ei ole kuin loputtomasti upottavaa itsesääliä
jonka iljettävä koostumus tunkee joka soluun
sieltä ei löydy ystävän olkapäätä
siitä ei kehtaa kenellekään edes kertoa

eikä kaiken tuon kokeminen vahvista
vaikka tietääkin
selviävänsä
yksin

ei kai ole vahvuutta se
ettei enää luota
eikä usko ihmisen vilpittömyyteen
odottaa vaan milloin taas tulee lunta tupaan
ja vetää jo valmiiksi kauluksia pystyyn

ei auta kuin toivoa ja pyytää
ettei onni karkaa vaikkei siihen uskalla nojata
ettei rakkaus häviä vaikka pelko on läsnä
ettei kaikki paha toistu uudelleen
vaan vihdoin saisi
levätä
tuntea elämän palaavan
ja rakkauden pysyvän