Muistojen haamu
Kuvat menneiden vuosien
piinaavat minua huutaen:
"Nököhammas, nököhammas.
Kädenjäljet kaulas.
Pysty et päästämään meistä irti
kauan olet ollut liian kiltti.
Vahvempi olisi jo kävellyt eteenpäin,
mutta sinä katsot yhä taaksepäin."
Suljen korvani ivalta
kuulumattomiin riistävältä piinalta.
Sydämein silti yhä kuulee
en voi muuta kuin tunteeni sisällein sulkee.
Poistan kuvat yksitellen,
jos tuska vaikka loppuis näin vähitellen.
Eivät muistot silti kadonneet.
En tiedä enää mitä teen.
Voisin kait turvautua läheiseen
lämpimään ystävän syliin turvalliseen.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ei se onnistu, oman historiansa karkoittaminen. Mutta näin runon keinoin siitä tulee totta, jota ei tarvitse juosta karkuun. Eli, yksi hyvä tapa on tässä, toinen ehkä ystävässä. Kaikki tosi vaatii suremista.