soppatykki

Tyhjän paperin pelko on kuin äärimmilleen viritetty runo

valuu läpi sisäelinten kuin elohopea lasissa

kylmässä vedessä nuokkuva hukkuva

on vain materiaa, pelkkää polttoainetta

asfalttiin jäänyt ruumiinkuva

ei hän saa unta, eikä jää miettimään

ohimolla hiki virtaa kuin saastunut puro

yrittäen saada otetta kaikesta mitä

kauniiksi nimitettiin

sudet juoksevat unissani

unissani joissa olen vapaa

vapaa huumeista

vapaa mielen taakoista

kun kylmä teräs painuu

ohimolleni tiedän että pian en enää hengitä

onnen tiesin joskus kuin pienen ihmeen

heitin sen menemään kuin roskan turhan

vaikka en sitä silloin tiennyt

kaikki on vain materiaa toissijaista

pimeässä yössä valveilla makaa

rakkautta vailla sitä toista ruumista

vierelleni

kaikki joka tuntui silloin hyvältä idealta

huomaan valheeksi huomaan täysin toiseksi

kun suutelen huuliasi en tunne mitään

kun makaan vieressäsi en tunne mitään

olenko enää edes ihminen

pelkkä traumoista veistetty kone

punaiset silmät ja kuollut katse

käsi käsien joukossa

siellä olet sinä kaikista kaunein

mutta silti

en tunne enää mitään