Ppaperinukke

Unelmat olikin vain unelmia,

aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia.

Minä olen niin loppu.

Kun alkaa tottua pettymään,

alkaa kyynistyä.

Tähän asti minä olen selvinnyt,

toivo ei ole mennyt,

se on sussa.

Mä en kykene esittämään enää.

Elämä on peli,

katson sitä katsomossa.

Liian vähän neuvonantajia

ja liikaa neuvoa antavia.

En jaksa yrittää.

Tykkää unista liikaa,

hereillä vallitsee inho, realismi.

Kuka tätä maailmaa selvinpäin jaksaa

ja miksi jaksaisi?