Johnny Bailiff

Tyttö jonka näin, sytytti tulen, käänsi
ristin väärinpäin, kutsui minut
luokseen, kysyi: ”Uskothan sinä
rakkauteen?” Minä uskoin, ei siihen
muuta tarvittu, vaistosin vain, on jotain
syvään haudattu.

Hän tunsi öisin sen, jonkun istuvan
rintaa vasten, painavan häntä
alaspäin. Suu kuivui yhtenään,
vaahtosi miltei päivittäin. Hän ei
koskaan huolinut viinilasillista, ei
edes pientä palaa leipää. Krusifiksi
herätti kauhistusta, sai aina hänet
pelkäämään.

Kihelmöintiä kutinaa, muurahaisia
ihon alla, ainaista valitusta, lasinsiruja
lattialla, huone pölyn peitossa.
Ei aikaa enää ystäville. Syrjäytyminen,
vetäytyminen neljän seinän sisälle.
Kaikki hyvä: kirvelevää happoa suoraan
kasvoille.

Voimmeko nyt huutaa ketään avuksi?
Vaatteemme on revitty, kaikki näkee
meidät alasti. Toiset käyttää naamioita,
minä tahdon painaa liipaisinta. Näen
maailman mustavalkean, en voi peittää
kasvoja, paeta lehden taa, lumisadetta
telkkarissa, ei koskaan muuta ohjelmaa,
rystyset aukeaa, siellä hän jyskyttää.
Nämä valkeat seinät, loputtomat käytävät
aina minuun jää. En voi unohtaa,
katseesi haavoittaa ja vain särkynyt peili
kuvaani muistuttaa.