Toive hetkestä

Toive hetkestä  

Toivoisin, että  
tapahtuisi joskus niin,  
että olisimme vierekkäin sängyllä,  
huhtikuisena yönä.  

Jossain rauhallisessa ja turvallisessa paikassa,  
ehkä sinun huoneessasi  
tai hotellissa,  
kun kaikki olisi hyvin.  

Ei huomisen työtä,  
ei laskujen painetta,  
vain kaksi raukeaa ihmistä,  
eikä kukaan pyytäisi meiltä mitään.  

Luottaisimme toisiimme  
ja Jumalaan.  

Silloin käteni liukuisi  
hiustesi pehmeyttä pitkin,  
hitaasti olkapäillesi,  
sormet viipyisivät ihollasi,  
tuntien sen lämmön.  

Kuulisin hengityksesi muuttuvan raskaammaksi,  
kun painautuisimme toisiimme,  
iho vasten ihoa.  
Sinun huulesi,  
lämpimät ja vaativat,  
löytäisivät omani,  
hiljaisuus täyttyisi halusta.  

Tuntisin, että hyväksyt minut lähellesi,  
että tahdot minut siihen.  
Ja tietäisin,  
että sinullakin on hyvä olla.  
Olisin varma,  
että meillä on yhteinen tulevaisuus.  

Elämä ei ahdistaisi,  
ei pelottaisi.  
Saisimme toisistamme voimaa.  
Kaksi herkkää ihmistä  
voisi yhdessä olla vahva.  

Siinä hetkessä olisi Jumala ja rauha.  
Ei maailman rauha,  
vaan taivaan rauha,  
se, jonka Kristus meille lupaa.  

Katuvalot loistaisivat ulkona,  
sinisinä ja himmeinä.  
Ikkunasta tulisi keväisen maan tuoksu.  

Katsoisin kasvojasi,  
niin kauniita, niin lempeitä,  
ja tuntisin jokaisen liikkeesi.  
Hengityksesi, hiljainen ja syvä,  
kertoisi minulle, että olemme yhtä.  

Ja kun lopulta nukahtaisit kainalooni,  
kiittäisin Jumalaa,  
että saan olla siinä,  
sinun lähelläsi,  
sinun kanssasi.  

Nukahtaisin itsekin,  
onnellisena, sinusta täynnä.  

Niin minä toivoisin.