Ikkunalla

Sade piiskasi tuulen avustamana vanhaa metsän reunassa olevaa taloa. Harmaaksi maalautunut maisema ja rajuilma pakottivat ihmiset pysyttelemään sisätiloissa. Nuori nainen katseli ikkunasta rajuilmaa. Hän istui narisevalla puutuolilla ikkunan edessä hieman melankolisen oloisena. Sade tuntui rauhoittavan naista mutta tekevän hänet samaan aikaan tunteelliseksi. Joku alkukantainen tunne siitä, että myrskyt tulivat ja menivät omia aikojaan piti naisen mielen tyynenä. Aina aika ajoin nainen herkistyi sateen loppumisen aikoihin. Kuin olisi halunnut rajuilman jatkuvan. Hän piti itseään usein kädestä ikkunasta katsoessaan. Kuin joku olisi ollut hänen kanssaan seuraamassa luonnonvoimia. 

Talo, jossa nainen asui oli hänen miehensä rakentama. Mies ei enää oleillut talossa. Kävi vain korjailemassa pieniä myrskyissä syntyneitä vikoja. Nainen jätti miehen huomiotta tämän astuessa tontille. Kumpikaan ei puhunut toisilleen. Siinä ei ollut vihaa. Ei juuri muitakaan tunteita. Ehkä hieman väsymystä.

Meneillään olleen myrskyn laannuttua voitiin odottaa rajuilman pahenevan seuraavana päivänä. Tieto tästä rauhoitti naista. Ehkä mies ei tulisikaan tällä kertaa välissä korjailemaan kovassa tuulessa lennelleiden oksien aiheuttamia pikku vaurioita.

Oliko nainen alkuunkaan itkiessään surullinen tunnelmallisen rajuilman päättymisestä vai oliko kyse siitä, että hän joutui kohtaamaan miehen? Hän joutui kohtaamaan jotain mitä ei ollut selvittänyt. Kumpikaan ei ollut. Se oli jotain syvällä hänessä itsessään. Jotain mikä sai tämän melankolisen olon aikaiseksi. Vaikka nainen nautti että voi rauhassa seurata kulloinkin raivoavia myrskyjä turvallisesti ikkunan takaa, halusi hän, että kiinni pidettävänä olisi jonkun toisen käsi. Itkikö nainen myrskyn päättymistä vai aivan muita asioita myrskyjä seuratessaan?

Niin tuli uusi myrsky jonka myötä nainen istuutui tutusti ikkunalle kättään pitelemään ja nyyhkyttämään. Päätös olla tekemättä päätöstä oli jättänyt naisen seuraamaan elämän kulkua sen vierestä.  Ja hän tiesi sen.