Painajainen

Joka aamu minä herään, herään painajaiseen.
Herään siihen tunteeseen.
Tähän todellisuuteen.
Ystäväni, rakkaani olet poissa.
Enkä voi ketään muuta syyttää kuin itseäni.
Vihaan sitä mitä olen.

Rakastan niitä muistoja.
Muistoja joissa olin hieman parempi ihminen.
Hetkiä, joissa näin kuvajaiseni sinun silmistäsi.
Ja tiesin että olet ylpeä.

Joka ilta minä nukahdan, päästäkseni hetkeksi eroon painajaisestani.
Piinasta jonka olen itselleni luonut.
Enkä minä pääse siitä eroon, se seuraa minua joka hetki, joka minuutti, joka kerta kun ummistan silmäni.

Ja vaikka tiedän ystäväni, rakkaani sinä antaisit minulle anteeksi.
Niinkuin monesti olet antanut ihmismäiset, tyhmät ja julmat virheeni.

Sinä olit jotain suurta minun elämässäni, minun sydämessäni.
Joka päivä minä elän, elän jokaisen hetken kaivaten sinua.
Tietäen että jotain hyvää ja kaunista on lähtenyt pois elämästäni lopullisesti.

Enkä minä voi antaa sitä itselleni anteeksi.

Ystäväni rakkaani, minä olen niin kiitollinen sinusta.
Kiitollinen yhteisistä hetkistämme.
Kiitollinen siitä, että opetit minut uskomaan itseeni, uskomaan ihmisiin, uskomaan tulevaisuuteen ja uskomaan siihen ettei mikään este ole niin iso etteikö siitä pääsisi yli.

Ystäväni rakkaani, minä olen niin pahoillani.
Pahoillani kaikesta.
Pahoillani tuskasta jonka sinulle tuotin.
Pahoillani kivusta ja kärsimyksestä.
Pahoillani lopusta.

Joka hetki, minä hengitän.
Hengitän kivuliaasti, hengitän vihaa sisääni.
Enkä minä vihaa ketään muuta kuin itseäni.

Tämä painajainen hälvenee kai joskus.
Mutta minä toivon ettei liian nopeasti, jotta minä muistaisin miten paha ihminen osaan olla.

Ystäväni rakkaani, toivottavasti sinun on nyt hyvä olla.
Sillä sinä jos kuka, sen olet ansainnut.