Runo runolle

Olenko minä sinulle liian ankara,
runo,
siksikö sinä pelkäät
matkaa tunteista sanoiksi?

Siksikö sinä pelkäät kukkia?
Ettäkö minä, haluaisin sinut niittää
vääristä syistä.
Poimia tietynlaisen,
jonkun tietyn pyynnöstä,
ei sydämen tahdosta,
niin kuin poimii rakastetulle
tai lupaa mielessään pääskylle
jonka löytää räystään alta.

Sinä tahdot olla vapaa,
tietysti sinä tahdot
juuri niin kuin minäkin.
Sillä tavalla,
me olemme sidottuja toisiimme,
ettei kumpikaan meistä
jätä yhtään vähemmän kaipaamatta niin kauas,
tai niin lähelle.

Huulilta huulille.
Sydämestä sydämeen.
Periltä perille.

Sen edessä on ihmisen tahto pieni
ja pieni on ihmisen ymmärrys,
mutta joka on jokaisella solullaan huutanut,
kuin vastasyntynyt nänniä,
että tarvitsee, ettei pärjää ilman,
ymmärtää todella
miksi aikanaan tulee päästää irti.

Ja vain se
joka on päästänyt irti kaikesta
osaa todella arvostaa kaipaamista,
ja joka on todella kaivannut,
tietää miksi ei runoa tai rakkautta
voi olla kerta toisensa jälkeen
laskematta vapaaksi
tai päästämättä niin lähelle,
että se rikkoo kaiken.