Niin pitkään pimeässä harhailin, harha askelin mä vaelsin. Hiljaa sisälläni toivoin anelin elämää takaisin, käteni sidottuna epätoivon siteisiin. En uskoa mä voinut että murtua vois kahleet tuskan, en uskoa voinut elämään. Juuri kun syvällä tuskani hetkellä, kun olin jo lupunut minä näin miten auringon säteet alkoivat polttaa kahleita, murtaa surun verhoa. Näin kuinka kahleet nuo katosivat palasina taivaan tuuliin, näin kuinka surun verho paloi elämän säteissä. Hymy palasi kasvoilleni, valo valtasi pimeyden, elämäni alkoi rakentua pala palalta uudestaan. Nyt seison vakaasti ja tällä kertaa elämäni on rakenettu vakaalle kalliolle niin mikään ei voi enää minua horjuttaa, niin että mikään ei voi minua upottaa suohon pimeyden.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit