enkeli jol oli noen värinen luonto

 

mie kuolen...

himoon... 

tai johonki
syämmee liityvään...

ei siis toellista

nainen enempi ku kymppi 

kaikkee tuplast mitä 

märimmis uniskaa 

puuttees eläny mies

vois kuvitella näkeväsä... 

keinut ulos

nii et saat merisairaaks miut

jonka silmät seuras

jokasta liikettäs



seuraan 
kuin noijjuttuna

pysähyt porttikongin pimeytee

valaset olemuksellas

senki kuselle löyhkäävän pimeyvven

jo ennen ku kaivat 

halpissytkärin taskustas

liekki 

valasee kasvos... 

noi huulet... 

tekis mieli purra

ja suudella...

aatelisnenä

hymykuopat

jotka eivät varmaan

aitoo hymy ole

nähneet vuosikausii

liekki hiipuu

hehku jää

kasvos palo

verkkokalvoilleni

matelen luokses

moikkaan

veät röökii 

posket lommol 

puhallat savut silmille 

näkemättä tai rekkaamatta

miuta luonasi

heität tumpin 

aivan liian pitkän

ohi kulkevan äidin

lastenvaunuihin

räkäset ohi kulkevan

vaarin kengille

kiroot pahemmi ku merirosmo

parille uskovaisellle

jotka vaan hyvää tarkoittivat 

kuule hei, 

tarttee mennä! 

riennän pois

etten yrjöis

tuo tapas käsitellä ihmisiä

mitättömyyksinä 

ei se kuittaudu

ees kauneudellas…