Pippuripuu

Tiedän laakson muinaisen
jossa kasvoi Pippuripuu.
Oli suruton väki sen,
oli ruusuinen joka suu.

Yhdellä helpolla ehdolla
pysyi laaksossa onnen aika:
kunhan Puu sai levätä lehdolla,
kas siinä piili laakson taika:

Tuli muinoin laaksoon peikko,
niin vanha, sairas ja heikko,
että viimeisenä tekonaan
siirsi Puuhun mahtinsa kokonaan.

Ei elämä Puusta katoa,
ei laaksossa toisia nuhdella,
kunhan ei Puusta koota patoa,
sen luita kaltoin kohdella.

Erään tytön kultatukkaisen
tahtoi poika itseensä rakastuvan;
hälle taittoi Puusta kukkaisen,
ei ajatellut Puun pahastuvan.

Mutta Puu vallan suuttui!
Pian oli liian kylmä hengittää.
Koko laakso kauheaksi muuttui,
oli asukkaat pakko kengittää.

Enää ei kellekään pesää,
ei kevättä, ei kesää.
Ei kai kylmässä asua vois,
joten lähti asukkaat kauas pois.