Aamuni ankeuttajat,
valon myötä vahvistuvat.
Yön synkkyys leviää,
ruton lailla, syövyttää
ennestäänkin haurasta sisintä.
Entä jos koskaan ei
lähdettäisikään
mutkaista tietä näkymättömiin?
Kuljettaisiin vain alamäkiä,
tai tasaisella pinnalla,
ei vastamäkiä milloinkaan.
Vain linnunteitä,
ei lainkaan mutkaisia polkuja,
ei pimeitä kaarteita.
Tasapaksua, tasapäistä.
Entä jos koskaan
ryhti ei painu.
Oppisinko silloin
ilon?
Silti ilman siltoja
joutuisin veden varaan,
koska vastarannalle
on aina päästävä.
Armoa elämälle.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
