Palavan puun tuoksu kiemurtelee puissa,
kutittelee sieraimia ja maistuu suissa.
Maahisen ja metänväen takana
on savusaunan mustuneet seinät,
edessä aukeaa päättymätön lakana,
vielä kuuraisena törröttävät heinät
sekä pumpulilla koristellut havupuut
ja lehtipuiden valkealla kuorrutetut luut.
Katseen tavoittaessa vastarannalta revon
kättelee mieli parhaan ystävänsä levon.
Ystävät ympärillä hyräilee
ja maahinen ääneen myhäilee:
”Oli se tää tykky
melkonen lykky.
Kyl siin silmä, jos toinen, lepäs
ja synkkyyven se pois repäs.
Kiitos tän upeen kelin
tein hankeen jopa enkelin
ja sinne jäi kivistys
sekä tuskainen irvistys.”
Pienen tauon jälkeen ääni jatkaa
taas maahisen suusta matkaa:
”Voi siuta taivahista
auttaessas metänväkee
ja tätäki maahista
kaiken kauniin näkee.”
Kiitos myös sivuista taitetuista
ja muistoihin laitetuista,
jopa niistä kitkeristä
ja sotkuisista keristä,
joita eteen osu myös.
Mut siellä synkimmässäkää yös
ei meitä pimeys voittanu,
vaan kaikesta kiivettiin yli
apuna valo ja lämmin syli.”
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi