Yksin yössä
makaan paikallani
hiljaisuuden yltyessä
pauhuksi meren, rantaan
lyövien tyrskyjen pauhaessa
otan esiin käsivarteni
sen yltä käärin
yöpuvun hihaa yhä
ylemmäs.
Hapuilen pimeässä
yöpöytää, sen päällä kuunvalossa
kiiltelee stiletin pinta,
terävä.
Otan sen käteeni,
sivelen sormellani sen
tasaisen sileää pintaa, ja
kärjestä pistoksen sormenpäähän
verinen pisara sen kärkeen
muodostuen, yhdistäen hetkeksi
metallin ja ihon.
Katselen haltioituneena kuinka
pisara herkkä, punaistakin
punaisempi,
hetken väristen kasvaa,
lopulta putoaa, aina vain
alemmas, pois pimeyteen
katoaa.
Sivelen stiletillä ihoani,
vain arvet aikaisemmat
epätasaisuudesta kielivät.
Sanovat ihoni olevan
niin tasainen, pehmytkin,
vaan arvet jäävätkin piiloon,
ei niitä nähdä voi kukaan jos
jatkan hymyäni, silloin kukaan
ei näe kuinka sattui,
kuinka viilsi veitsi ihooni.
Asetan terän käteni vastapuolelle,
painelen sitä ihoa vasten.
Viiltäessäni haavoja,
katsellessani veren
tasaisen kauniin tummanpuhuvaa,
tietäen jälleen kivun ansiosta
olevani todellakin elossa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi