Löydän itseni, välistä kallioiden.
Seinämien kivisten, harmaiden.
Seinämät korkeat täynnä kuvia menneiden muistojen.
Ympärillä vaeltaa, riekaleita sielujen.
Pudonneita, eksyneitä polulta onnellisen.
Värittömiä hahmoja näen,
kasvoja henkien ilmeettömien.
Ilmassa tuoksuja tuttujen tunteiden,
surun, vihan, rakkauden särkyneen.
Haistaen nämä,
matkaan halki kanjonia pitkää toivottomuuden.
Päällä vastakkaisten kallioiden.
Puolella elämä, toisella valtakunta kuolleiden.
Jatkavat kulkuaan he huolettomuuden,
kuulematta alhaalta avun huutojen.
Saapuu heille sade puhdistava.
Huuhtoen päältä kallioiden molempien,
henkien heikkoimpien repaleet,
tänne uomaan syvään murheiden.
Täältä, vajonneet varassa hauraiden köysien,
yrittävät kiivetä takaisin maailmaan elävien.
Tai nousevat he portaita luokse menetettyjen, kuolleiden.
Itse, seuraan tätä suulta luolan pimeyden.
Kanssa muiden haamujen luovuttaneiden.
Istuen täällä tuloon kuoleman,
tuon parven mustien lintujen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
oooooooooooohhhhh! (ihastuksen huokaus)
Sinä se osaat käyttää sanoja. <3 vauuuuu. runon idea loistava, ja olet taas leikkinyt sanoilla. sinä se osaat!
Ja sun runojas olikin jo ikävä. kiva ku kirjoitit taas, ja näin hyvän vieläpä!
Ihailen runosi mahtavuutta täällä ja voimaa. :)