Punaisissa valoissa

Me neljä kuljemme Tornion loskaisia katuja. Ei minua haittaa, vaikka seurassamme on muitakin, mutta te jätätte minut jälkeenne kävelemään. En tahtonut tällaista, tahdoin kävellä käsi kädessä kuivalla pyörätiellä. Nyt sinulle taitaa olla humaltuminen kaikkein tärkeintä. Annanpa olla. Siskoni soittaa pariin kertaan ja pyytää ajo-ohjeita. Neuvot hänet tulemaan jäähallin pihalle ja suuntaamme sinne.

Hyvästelemme suudelmalla, joka ei tyydytä minua alkuunkaan. Oloni on tyhjä istahtaessani autoon. Jalkani ovat kastuneet läpimäriksi ja niitä palelee. Sisintäni palelee myös, en saanut taaskaan otetta sinusta, sitä aidointa otetta, jonka ihmisestä haluan. Haluan ottaa kunnolla kiinni ja pitää lähellä, olla sinussa, tuntea sinut, välittää sinusta. Kaiken aidon löytäminen tästä kylmästä maailmasta sattuu vaan nykyään olemaan kiven alla.

Koetan paikata hiljaisia hetkiä autossa. Onneksi siskoni on ottanut mukaansa levyn, jota en ole kuunnellut moneen vuoteen. Sitä kuunnellessani muistan sen lapsuuden viattomuuden ja aitouden, elämän helppouden ja välittämisen mutkattomuuden. Ei ollut vaikeaa pitää toisesta juuri sellaisena kuin hän oli, oli helppoa tulla toimeen. Mihin on kadonnut se lapsuuden vilpittömyys meistä?

Pysähdymme liikennevaloihin. Vierellemme lipuu vihreä perheauto, joka on tupaten täynnä ihmisiä. Olisitkohan sinä siellä? Ei, autossa istuu pieniä lapsia haalarit päällään katsellen ikkunoista maisemia, he eivät tiedä alkoholin humalluttavasta vaikutuksesta mitään vielä vähään aikaan. Vilkaisen auton takapenkillä istuvaa poikaa. Hän on suunnilleen minun ikäiseni. Hän katsoo syliinsä, mutta kääntää katseensa minuun ja me katsomme toisiamme silmiin pienen hetken.

Käännän katseeni häpeissäni taas hänen edessään istuviin pikkulapsiin. Minullahan on jo poikaystävä, en minä saa katsoa häntä.. Käännän katseeni kuitenkin pian takaisin. Vaikka en ole enää pieni lapsi, ei uteliaisuus ole koskaan päässyt katoamaan minusta. Hän on kääntänyt katseensa taas syliinsä, mutta hänen katseensa palaa taas silmiini.

Hänen silmänsä ovat yhtä surua, siniharmaat ja alakuloiset. Niitä kauniita silmiä kehystävät vahvahkot kulmat, jotka ovat aavistuksen verran kurtussa. Hänen kasvonsa ovat herkät, ehkä jopa hieman naiselliset, ja iho vaalea ja kuulas. Katson hänen silmiään, jotka pyytävät. Ne pyysivät pakotietä. Ehkä hän haluaa pois autosta, Torniosta, siitä todellisuudesta, jossa elämme. Hän tahtoo toiseen maailmaan, syliin, joka pitäisi hänestä huolta. Syliin, joka rakastaisi häntä. Ehkä hän tahtoo katsoa toisen silmiin, jotka ymmärtäisivät ja näkisivät hänen sisimpänsä kauneuden sellaisena kuin se todella on, ilman naamioita, täysin avoinna.

Minä en kykene päästämään irti hänen silmistään. Tunnen, miten minunkin kasvoni heijastavat sitä samaa surua, joka hänen silmissään näkyy. Vaikka välissämme on muutama metri, peltiä ja lasia, tunnen hänet vahvasti. Välillämme on yhteys, joka on juuri sitä aitoutta, mitä elämässäni haen. Täydellistä avoimuutta, luottamusta ja haavoittuvuutta. Juuri sillä hetkellä halusin suudella tuota poikaa, painaa hänen päänsä olkaani vasten ja olla vain hiljaa. Minä näin hänen silmistään jo kaiken. Minä rakastin häntä.

Valot vaihtuvat vihreiksi ja automme nytkähtää liikkeelle. En hellitä otettani hänen silmistään, jotka pitävät minun katseestani yhtä tiukasti kiinni. Auto, jossa hän on, kaartaa vasemmalle meidän jatkaessamme matkaa suoraan eteenpäin. Hän jää hiljalleen taaksemme ja käännän päätäni niin, että näen hänen silmänsä mahdollisimman pitkään. Katson häntä nyt automme takaikkunan läpi. Lopulta hän on mennyt iäksi. Tunnen sydämeni lämmenneen, eikä varpaitakaan palele enää niin paljon. Jaoin taakkani hänen kanssaan ja hän antoi puolet omastaan minulle. Tunnen olevani henkisesti terveempi kuin viisitoista sekuntia aiemmin.