vuosi

Ei tullutkaan tähtisadetta.
Ei hullua onnen tunnetta.
Tuli vastaan seinä ja muuri, ylämäki ja pudotus.
Tuli vastaan pohja.
Taas olen väsynyt, uupunut, kyllästynyt taistelemaan.
Kyllästynyt etsimään pieniä onnenmurusia.
Elämä ei olekkaan helppoa.
Toki vuoteeni on mahtunut kauniita hetkiä, onnen palasia, rakkauden nokareita.
Ihmiset ympärilläni ovat iloinneet kanssani ja rakastaneet kanssani.
Mutta silti minä olen surullinen, epätoivoinen ja loppuun kulunut.
Enkä minä tiedä miten tästä noustaan.
Kaikki on kiinni itsestäni ja minulla ei ole voimia.
Ei ole voimia taistella tuulimyllyjä vastaan, ottaa taas yhtä iskua vastaan, nousta ja kaatua aina uudelleen.
Yksin.
Kun taas toisaalta, sitähän elämä on.
Taistelua, onnea, iloa, surua, muureja.
Aina tulee joku, joka murtaa muurit, tuo onnen, taistelee kanssani.
Minun taisteluparini vain antaa odottaa itseään.
Nyt minä päätän, juuri tässä hetkessä taistella itseni puolesta.
Taistella yksin, murtaa muurit paljain käsin, nostaa itseni maasta ja puistella tomusta, pakottaa itseni liikkeelle ja luoda niitä onnen hetkiä, seisoa vahvana vastoinkäymisten edessä.
Ja sitten kun aika on, kun taistelut kovenee ja elämä kaataa enemmän kuraa niskaan, minä saan taisteluparini ja hänen kanssaan olen voittamaton.
Ja kun tomu on laskeutunut ja minut valtaa rauha, minä tapaan kaikki rakkaani ja näen ylpeyden heidän silmissään.
Minä en luovuttanut!