Se syksy haisi movicolilta
ja märältä villalangalta
ja ilma oli niin raskasta
että teki ajatuksistakin
tiiviitä ja tunkkaisia
Maailma kylpi oudon,
tumman puolukkapuuron
värisessä valossa
ja mua huimasi rakastaa
ja inhota kaikkea yhtäaikaa
Makoilin päivät kovalla sängyllä
kuolemantunnun alle käpertyneenä
ajatukset turhana sykkyränä heiluen
Ne tuntuivat lyhyiltä, ne päivät
ja silti jokainen oli liian suuri pala
nieltäväksi, kun en jaksanut purra
Surin sitä kuinka jokainen päivä,
jokainen hetki ja jokainen pienikin
tapahtuva asia tuli meidän väliimme,
kun minä ajelehdin virran mukana
kokoajan kiihtyvää tahtia eteenpäin
sinun hukuttua siihen eilen
toissapäivänä,
viikko sitten,
kuukausi sitten,
puoli vuotta,
vuosi,
Heidän kertomansa mukaan
aika olisi parasta lääkettä
Vaan kun se vain rakensi
meidän välimatkaamme
pidemmäksi eikä sitä
huteraa siltaa voinut enää
kävellä kuin yhteen suuntaan
tulevaan
Huimasi kuinka maailma
jatkoi huminaansa mun korvissa
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
