Häkki

Taisin tarvita sitä. Häkkiä. Ei voi olla turvallista räjähtää liekkeihin pienestäkin ärsykkeestä, saati sitten pidellä käsissään keittiöveistä kuvitellen sen tappoaseeksi.
Tarvitsin sitä, omaa pientä kuplaani jonka sisäisiä tapahtumia kukaan muu ei pääsisi seuraamaan. Tapahtuihan siellä, vilisi milloin peikkoja ja demoneita, vääntyneitä nostokurkia ja niitä keittiöveitsiä. Liian rumaa ja vaarallista muiden silmille. Mutta enimmäkseen siellä oli tyhjää. Tyhjyyttä tyhjyyden perään, kunnes löysin itseni huutamasta tyynyyn silkasta hiljaisuuden aiheuttamasta ahdistuksesta.
Lukitsin itseni häkkiin ja kadotin avaimen. Pelon, vihan ja sekavuuden rakentamat kalterit suojelivat minua muilta ja muita minulta. En minä mitään olisi sillä keittiöveitsellä koskaan tehnyt, mutta kuvitelmat tuntuivat liian todelta. Terä painumassa lihaan ja pehmeisiin kudoksiin. Tuskainen ulvonta rikkomassa päänsisäisen hiljaisuuteni.
Omaan kyllä hyvän mielikuvituksen, mutta se kylmä tosiasia että olin ajatellut asiaa aivan liian yksityiskohtaisesti adrenaliinin ja helpotuksen tuoma sekasotku mahassani, ei jättänyt kiertämisen varaa.

Siksi tarvitsin häkkiä. Turvapaikkaa joka kahlitsi minut itseeni. Se todennäköisesti pelasti tulevaisuuteni vääjäämättömältä sekoamiselta, keikuin jo valmiiksi niin lähellä hulluuden rajaa etten olisi tarvinnut kuin varomattoman puhalluksen syöksemään minut lopullisesti siihen pimeyden ja värien kieroutuneeseen yhdistelmään jota samaan aikaan pelkäsin ja niin kovin himoitsin.

Onko siis liikaa kutsua sinua avaimekseni? Avaimeksi joka tuli vapauttamaan minut kun olin valmis, kun olin varma etten olisi vaaraksi kellekään. Edes itselleni.

Häkki on edelleen odottamassa, valmiina ottamaan vastaan pelkojen ja vihan kyllästämän pienen ihmisen joka ei kestä enää vapauden ehtoja.
Eri asia on, haluanko palata sinne.