Ratakadun nuori #2

Kulman taakse päästyämme mä huokasin.
-Huhhuh, se oli täpärällä, mä läähätin.
-Äläs nyt, tiedät itekki ettei meille ois voinu mitään käydä. Pahimmassa tapauksessa jompikumpi ois kaatunu ja lyöny päänsä. Thäts it, Aki nauroi jälleen.
Mä tiesin ettei Aki oikeasti ajattellu noin. Kerran se oli jääny poliisille kiinni. Kuus vuotta sitten, eikä se vieläkään ole päässyt siitä kokonaan yli. Poliisi ampu sen kaverin, ku se lähti juoksemaan karkuun. Tiedän ettei Aki halunnu puhua siitä, mut mua kiinnosti se juttu. En tiennyt siitä Akin kautta ollenkaan, mut sen kaveri on kertonu mulle sen, mitä Aki on sille kertonu.

Aki tuijotti mua, ihan kuin se olis sanonu jotain.
-Mitä? Sori olin ajatuksissani, en kuullu.
-Että lähetäänkö meille, vai meetkö kotiin? Voin saattaa jos haluat, Aki toisti.
-Oot sä hullu? En mee kotiin enää ja sä kyllä tiedät miksi! huusin Akille. Joskus musta tuntui ettei Aki täysin tajunnu miksen halunnu olla kotona. Sen isä oli ollu sille tosi ankara, mut se pitää siihen vieläki yhteyttä. Välillä mietin, onkohan Akille koskaan tapahtunu mitään hyvää. Se ei halunnu koskaan puhua sen menneisyydestä ja sillä ei näyttäny olevan kovin paljon kunnon ystäviäkään. Enää sillä oli vain mut. Antti, sen paras ystävä kuoli juuri sinä iltana kun Aki jäi poliisille kiinni.

Lähin kävelemään kohti Akin asuntoa, mutta Aki näyttikin keksivän paremman ajatuksen.
-Iida! Odota, mä tiedän. Sain Mikolta viestin, sillä on bileet Kalliossa. Lähetään sinne, mitäpä me meilläkään tehtäis? Aki houkutteli mua.
-Kato mua! Oonko siinä kunnossa että jaksan lähtee jonnekki Kallioon? Haloo, siihenkö sä tässä nyt tähtäät et sun ei tarvis olla mun kanssa koko yötä kahdestaan? Enks mä riitä sulle vai mitä sä oikeen yrität? Mä levittelin käsiä ja huidoin.
-Naiset, ei helvetti teidän kanssa. Vittu lähdetään sitten meille, lähdetään nukkumaan, tehdään niinku sä haluut! Ois ollu vaan kiva joskus nähä munki kavereita, Aki huusi ja lähti kävelemään pitkin nurmikkoa.

Mua harmitti. Olin ollu tosi tyhmä ja itsekäs. Suuttuneena me sitten laitettiin nukkumaan sanomatta edes hyvää yötä. Näin pahaa painajaista. Siinä mä ja Aki oltiin pimeällä kujalla ja surkeaa musiikkia kuuluu taustalla. On niin pimeää, etten nää Akin kasvoja kunnolla. Sumu peittää maata, tihkuttaa vettä. Joku ajaa meitä takaa. Säpsähdin hikisenä hereille. Mun suuta kuivas. Lähdin hakemaan vettä, mutta huomasin ettei Aki ollukkaan mun vieressä. Hätäännyin. '

-Miten se jätkä uskalsi! Mun hätäännys alkoi muuttua vihaksi.
Repäisin kännykkäni pöydältä, ja painoin ykköstä. Se oli Akin pikavalinnan numero. Puhelu hälytti pari kertaa, sitten kuului Akin ääni.
-No mitä nyt? Aki vastas.
-Ai mitä nyt? Mietis vähän! Missä sä oot? Sä oot jättäny mut tänne yksin! Kuustoista vuotiaan tyttöystäväs yksin, mieti jos joku sun lukuisista kavereistas ois tullu tänne omilla avaimillaan! Arvaa vaan, miltä tuntu herätä ku sä olitki poissa! Ala selittää! huusin kuin hullu puhelimeen. Ehkä mä vähän liioittelin, mut en välittäny.
-Rakas ota nyt rauhallisesti, tuu ratakadulle vartin päästä. Moi, mä rakastan sua! Aki sulki puhelimen.

Mä vihasin mun poikaystävää. Silti se sai mut vetämään vaatteet päälleni ja lähtevän ratakadulle. Otin Akin mp3- soittimen vielä pöydältä ja lähdin kohti ratakatua. Aukaistuani alakerran oven, kylmä ilma paiskautu mun kasvoilleni.
-Viinaa, huumeita ja väkivaltaa, ilman tunteitaa, mä hyräilin Leijonaa.
Akin soittolistassa oli vain Suomen paska hyvinvointivaltiosta kertovia biisejä. Kaikissa sama juttu, huumeita vetävät kaverit, sossun rahoilla eläminen ja oma alkoholi ongelma. Mäkin taisin olla alkoholi ongelmainen nuori jonka poikaystävä harrasti graffitejen tekemistä, satunnaisia bileitä ja joskus marin vetämistä. Mulla ei edes tainnut olla paremmasta toivoa, sillä olihan mulla aina mennyt huonosti, äiti otti ja lähti, perusti uuden perheen ja lopuksi teki itsemurhan. Isä on hullu ja hakkaa, ja oma isoveli hirtti itsensä saunaan. Olin aina ollut yksi hulttio, yksi virhe koko maailmassa.

Ratakadun kulmaan päästyäni mä katoin kännykästä kelloa. 03.23, Akin olis jo siis pitäny tulla. Sytytin Akilta ottamani tupakan ja odottelin. Mp3- soittimessa pauhasi Kallio Undergroundin Paska asenne. Parin minuutin kuluttua Akin hahmo ilmestyi kulman takaa.
-Sori et oon vähän myöhässä. Kiitti et tulit, etkä suuttunu. Äläkä polta sitä tupakkaa, Aki nauroi.
-Ei se merkitse sitä etten suuttunu. Kai sä tajuut tehneesi väärin? Ja mitä sä oot vetäny, kuulostat tosi oudolta, mä syyttelin.
-Pliis, älä ressaa. Oon vähän juonu ja se siitä. Mut lähettäskö sinne Kimmolle, voitas puhuu vähän. Meidän tosiaan pitäs puhua. Siel olis muutenki lämmintä, se asuu tässä lähellä, Aki kattoi mua ja otti mut syliinsä. Se tuntui turvalliselta ja lämpimältä.
-Voitasko mentä vaan teille, voisitko ees tän kerran kunnioittaa mun pyyntöä? mä sopersin.

Matkan aikana mä en sanonut sanaakaan. Toisaalta, ei mua olis ees kiinnostanu puhua. Mä olin väsyny ja halusin nukkumaan. Mietin, voisinko sanoa Akille että haluan laittaa nukkumaan. Se suuttuis, mut mitä siitä, ei sillä ollut siihen edes mitään syytä. Munhan tässä pitäs olla raivona, kiukutella ja huutaa. Mä en vain jaksanut. Ensimmäistä kertaa myönsin itselleni, en jaksanut. Se ei tuntunut hyvältä, se tuntui todella pahalta. Tuntui kuin olisin antanut periksi, jättänyt kaiken sikseen. Katsoin sivusilmällä Akia, ja näin että se itki. En mä viitsinyt kysyä miksi se itki, ehkä se oli vain niin kännissä. Ehkä sillä oli muuten vain paha olla.

Me oltiin kävelty jo melkein puolituntia hiljaa, kummatkin omissa ajatuksissaan. Alaovella Aki sitten pysähtyi. Se suuteli mua otsalle, sen jälkeen huulille. Sen huulet tuntui ihanan pehmeiltä, paremmalta kuin koskaan. Sen silmät oli lasiset, huomas että se oli itkenyt. Mä otin Akia kädestä kiinni ja toisella kädellä pyyhin sen kyyneleet. Niitä pulppusi ja pulppusi, kyyneleet ei loppuneet.
-Rakas, mikä sulla on? Miksi me jäätiin tähän? Mennään ylös ja jutellaan, mä lohdutin.
Aki katsoi mua ruskeilla nappisilmillään, sen kiharat hulmus tuulessa. Se oli jotain todella hyvää, suoraan kuin mun unelmasta.
-Sä oot todella söpö kun sä itket, sä oot mun unelmien mies, mä jatkoin.
Aki naurahti, mutta oli silti ihan hiljaa, ei puhunut mitään. Sen katseessa oli jotain todella surullista. Ihan kuin se yrittäisi pyytää apua. Sen silmissä loisti kaipuuta, tyhjyyttä.

-Iida, sä tiedät miten mä välitän susta. Tiedäthän? Sä olet parasta mitä mulle on tapahtunut. Sä olet kuullut tän jutun varmasti jostain, Antti.. Aki ei saanut sanaa suustaan vaan purskahti taas itkuun. Nyt se meni maahan istumaan ja painoi päänsä käteensä.
-Voi ei! Ei sun tarvi puhuu siitä jos sä et halua, mä laskeuduin Akin viereen. Tavallisesti mä olisin innoissaan, jos Aki kertoisi edes jotain kiinnijäämisestään Antin kanssa. Vasta nyt mä ymmärsin, miten paljon se satutti Akia.
-Mä haluan. Mun on pakko kertoa sulle siitä, sun pitää saada tietää. Mulla ja Antilla oli sama kohtalo tulla maailmaan. Me oltiin kummatkin virheitä, meitä ei ootettu niinku muita lapsia. Kun me synnyttiin, ei meille ollu kotona mitään makuuhuoneita tai sinisiä lakanoita. Meillä ei ollu edes pinnasänkyä, saati sitten tuttipulloja. Me oltiin vaan yhden illan hassu moka, tyttö ja poika kohtaa bileissä, makuuhuoneessa unohtuu kaikenmaailman suojahuput, tiedäthän. Mä ja Antti oltiin kummatkin mun äidin virheitä. Se ei ollut vastuuntuntoinen meille. Me oltiin kaksosia. Aki katsoi mua ja se tutkaili mun reaktiota.