Kuinka janoankaan pimeyttä. Voi, kuinka yksinäistä; täällä yössä, missä valo ja tähdet raastavat silmäni päästä; täällä pimeydessä, mikä polttaa valkohehkuisella valollaan lihan irti luistani.
Verhottuna, kumarassa, kuljen erämaassa. Kasvoni peittäneet kyyneleet nyt haihtuneet; ennen nauravat silmät rypyssä ja tuskaiset. Enää en itke, jäljellä vain tuska ja kuiva kaipuu.
En enää löydä kotiin, en uskonut heitä; en ottanut korviini varoitusta totista, lähdin omille teilleni uhma ja ylpeys rutistettuna rintaani vasten. Katkerat sanat jäivät kaikumaan välillemme, loputtomiin tunneleihin jäitte.
Nyt kun haluaisin palata on liian pitkä jo matka selkäni takana; murhe painava ja ikävä raskas, vain kotiin ma haluan.
Ehkä istun jo tänään alle auringon, riisun mun puvun ja odotan, kunnes aurinko polttaa sieluuni asti; päästää tämän rikkinäisen ruumiin tuskistaan.
Ehkä jo huomenna löydän taas reitin kotiin, alas, maan alle kivisten luolien luokse. Syvälle, missä maa huokaa ja kuiskaa.
Sinne, missä on yö; rakkaimpain, pimeys ilman varjoja.
Verhottuna, kumarassa, kuljen erämaassa. Kasvoni peittäneet kyyneleet nyt haihtuneet; ennen nauravat silmät rypyssä ja tuskaiset. Enää en itke, jäljellä vain tuska ja kuiva kaipuu.
En enää löydä kotiin, en uskonut heitä; en ottanut korviini varoitusta totista, lähdin omille teilleni uhma ja ylpeys rutistettuna rintaani vasten. Katkerat sanat jäivät kaikumaan välillemme, loputtomiin tunneleihin jäitte.
Nyt kun haluaisin palata on liian pitkä jo matka selkäni takana; murhe painava ja ikävä raskas, vain kotiin ma haluan.
Ehkä istun jo tänään alle auringon, riisun mun puvun ja odotan, kunnes aurinko polttaa sieluuni asti; päästää tämän rikkinäisen ruumiin tuskistaan.
Ehkä jo huomenna löydän taas reitin kotiin, alas, maan alle kivisten luolien luokse. Syvälle, missä maa huokaa ja kuiskaa.
Sinne, missä on yö; rakkaimpain, pimeys ilman varjoja.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit