Devangeloth

Tää suomenmaa meidän,

on ansiotaan heidän,

kel sisimmässään tykki vielki jylisee

ja kunnia outona kaikuna korvissaan kumisee.

Ei tartt heidän kansalt äänii kalastaa

ja linnan loistos salamavalois paistattaa,

he samaan aikaan hautuumaal menneit tovereitaan käy muistammaan,

ristin päält lumet tuulen mukaan luovuttaa.

Tää päivä pienen liekin, heidän silmiinsä sytyttää,

jotta muut sen vois nähdessään ymmärtää,

ett heidän sisällään, toverist muisto mielessään,

he edelleen raskast taakkaa kantaa.

Ei saavutuksistaan he pidä suurta ääntä,

vaikkei sisimmässään koskaan ookkaan tyyntä,

kun uniin menneen toverin sanat lipuu

ja yöl kalvaa se kaipuu,

ettei hän tätä juhlaa kanssaan juhlimas olla vois,

vastapuolen osuma kun vei hänet pois.