aadaa

 Siinä hän makaa kauniina niin kuin aina. Hänen
 ruskeat tuuheat hiukset peittävät sievät kasvojen
 piirteet. Tuulen henkäys heittelee hänen hiuksiaansa
 taukoamatta suurille kauniille silmille, estäen häntä
 pitämästä niitä auki. Mutta hän ei välitä. Hän ei välitä
 siitä, ettei pysty aukaisemaan silmiään, hän ei välitä
 siitä, että tuuli sotkee hänen hiuksensa, hän ei välitä
 enää mistään. Hän ei välitä edes ympäröivästä
 hälinästä, aivan kuin hän olisi vaipunut kauas
 tuntemattomaan. Ihmiset huutavat hänen ympärillään,
 hänen pienet keijukaiskorvat vaientavat äänet lähes
 mitättömiksi. Hän vain makaa, hän makaa siinä
 keskellä kapeaa katua. Kadun piti olla hiljainen, niin
 hiljainen, ettei kukaan huomaisi häntä. Niin hiljainen,
 että sen joka kolkka täyttyisi hänen hennolla
 henkäyksellä. Mutta nyt katu on täynnä huutoa. Täynnä
 sitä, mitä hän lähti karkuun. Täynnä sitä, mitä hän ei
 halunnut enää koskaan kuulla. Ihmiset huutavat,
 soittavat apua ja jokunen pieni onnellisen tietämätön
 ihmisenalku itkee, itkee ehkä nälkäänsä. Hän ei
 kuitenkaan reagoi huutoon, hän ei välitä edes iskuista,
 joita hänen korkeat poskipäänsä ottavat vastaan.
 Ainoastaan kevyt rinnan kohoilu ja ajoittainen pieni,
 lähes näkymätön hymy osoittaa ihmisille hänen olevan
 elossa.
 
 Hän päättää sulkea kaiken hälinän ympäriltään ja
 keskittyä siihen miksi hän tänne tulikin. Hän puristaa
 silmänsä tiukasti kiinni ja mutristaa huuliansa sen
 verran, että toivoo ihmisten ymmärtävän sen olevan
 merkki. Merkki siitä, että heidän on aika poistua, nyt
 hän haluaa olla yksin. Hän haluaa olla yksin omalla
 kadullaan. Kyllä hän tietää, ettei katu hänen oikeasti
 ole, mutta hän päätti ottaa sen haltuunsa. Jos
 espanjalainen nainen voi ilmoittaa omistavansa
 auringon, miksei hän voisi ottaa omakseen pientä
 kapeaa katua, jossa ei edes normaalisti ole
 minkäänlaista liikennettä. Ei hän kuitenkaan tyhmä ole,
 hän tietää etteivät ihmiset jätä häntä rauhaan. Hän
 tietää, etteivät ne usko, vaikka hän sanoisi
 omistavansa kadun. Mutta hän on päättänyt maata
 siinä keskellä katua, eikä aio liikkua mihinkään, vaikka
 siinä makaaminen olisi hänen viimeinen tekonsa. Hän
 tietää valehtelevansa itselleen, hän tietää, että joutuu
 väistymään kadulta. Mutta hän ei anna sen haitata. On
 hän ennenkin joutunut antamaan periksi ja on hän
 ennenkin valehdellut itselleen.

 Nyt hän kuitenkin haluaa miettiä, nyt hän haluaa
 miettiä, miksi lähti pakoon kaikkea tuota, mikä häntä
 nytkin ympäröi.  Huutoa, itkua, lyöntejä. Naurua, iloa,
 ystäviä. Miksi hän kaunis, sulavalinjainen nuori nainen
 lähti karkuun kaikkea, mikä oli tärkeää. Miksi hän lähti
 sitä karkuun syrjäiselle kadulle, jonka päätti ottaa
 omiin nimiinsä. Hän vaipuu yhä syvemälle mielensä
 mutkaisiin käytäviin, hänen pienet korvansa vaientavat
 viimeisetkin äänet. Hän nousee itsensä yläpuolelle.
 Hänen pitäisi nähdä maassa kaunis nuori neito, joka on
 jostain syystä mennyt sekaisin ja makaa nyt keskellä
 katua, hätääntyneiden ihmisten keskellä. Mutta hän ei
 näe itseään kuten muut. Hän näkeet silmät, joita
 sanotaan kauniiksi ja suuriksi. Suuret ne kyllä ovat,
 mutta kauneutensa ne ovat menettäneet kauan aikaa
 sitten.Hän näkee tuuheat ruskeat hiukset, jotka ovat
 todellisuudessa kaukana tuuheista, peruukilla kun saa
 paljon aikaan,pienet korvat, jotka ovat kuulleet liikaa.
 Hän näkee suun, joka on sanonut aivan liian paljon.
 Suun, johon on laitettu liikaa muiden sanoja. Hän
 näkee rinnat, joiden muoitoihin on liian moni koskenut.
 Hän näkee sirot kädet, joilla on tehty enemmän pahaa
 kuin kukaan uskoo. Vatsan, jonka sisältä on pieni
 ihminen riistetty, jalat, joilla on yritetty estää kaikki
 paha.
 
 Hän katsoo itseään ylä puolelta, hän tietää kuinka
 erilailla kaikki muut hänet näkevät. Hän kuitenkin tietää
 olevansa saastainen, likainen nainen, jonka jokainen
 pienikin osa on kuraveteen sotkettu. Hän katsoo
 silmiään, joista näkyy tuska. Hän näkee silmistään
 kaiken kokemansa. Hän näkee kuinka isä lyö äitiä, hän
 näkee kuinka sisko on valmis antamaan jokaiselle
 jotakin, hän näkee veljen vihan häntä kohtaan,
 opettajan katseen ja poikaystävän pettymyksen.
 Lääkärin miettivän ilmeen ja lapun,jossa lukee sen
 onnistuneen. Ennen kaikkea hän näkee, kuinka isä ja
 hänen aina-niin-mukava kaveri lähestyvät häntä
 pelottava pilke silmissään. Hän näkee heidän
 kylmyydeen ja himon.Hän ravistelee itsensä kauaksi
 silmistään ja palaa alas kadulle, kadulle omaan
 likaiseen ruumiiseen. Hän kuulee hälytysajoneuvoja,
 hän kuulee juoksuaskelia. Hänen on pakko karkottaa
 ne, hänen on pakko suorittaa työnsä loppuun. Hän
 haluaa vaihtaa kuulemansa siihen, mitä hän on
 todellisuudessa kuullut. Äidin kivunhuudot, siskon
 huorittelut, veljen tappouhkaukset. Hän on kuullut
 pienen piippaavan äänen, joka kertoo kaiken olevan
 ohi. Opettajan vihjaukset ja poikaystävän katkerat
 syytökset. Hän kuule isän ja toisen miehen likaiset
 puheet. Huokaukset, kuiskaukset, huudot.Hän kuulee
 kaiken sen, mitä ei haluaisi kuulla. Lisäksi hän maistaa
 herkullisen kakun, jota hän tiesi äidin leipovan aina
 suruun, hän maistaa viinan makuisen kielen, jonka
 haluaisi työntää pois. Hän muistaa, kuinka hänen
 suuhunsa on laitettu kaikki peittävät sanat. Sanat, joilla
 on peitetty kaikki paha, sanat, joilla hänestä on saatu
 syyllinen. Hän kääntää kadulla kylkeään, koska ei
 halua apua. Hän ei halua apua keneltäkään.

 Hän palaa itseensä. Hänen rintoihin, joihin liian moni on
 työntänyt likaiset kätensä. Jokainen on saanut koskea,
 jokainen on koskenut, vaikkei olisi saanutkaan.
 Poikaystävä, opettaja, tuntematon mies. Ennenkaikkea
 hän tuntee isän ennen niin turvalliset kädet pienillä
 rinnoillaan. Hän ei pysty ajattelemaan enempää. Hänen
 on pakko mennä eteen päin. Hänen vatsansa, joka on
 aiheuttanut ahdistusta nuorempana, Hänen vatsansa,
 jonka eteen on salilla rehkitty. Mutta ennen kaikkea
 hänen vatsansa, jonne on pieni vauva tapettu. Hänen
 vatsansa, joka kerkesi pienen hetken kantaa jonkun
 tuntematon vauvaa.
 
 Sairaanhoitajat ravistelevat hänet hereille. Hän
 havahtuu takaisin omalle kadulleen ja kiroaa, miksi
 sairaanhoitajat osaavat niin hyvin työnsä. Mutta hän on
 ainoa, joka tietää,ettei aikaa ole paljon. Hänen täytyy
 päästä työssään loppuun. Hän pakottaa itseään
 poistamaan kaiken tuon häiriön. Enää jalat ja
 kädet.Nuo kädet, jotka ovat lätkähtäneen monen
 naamaan. Kädet, joiden avulla hän on saanut
 työnnettyä pahan pois. Nuo jalat, joilla hän on taistellut
 vastaan. Joilla on hän on potkinut opettajaa, isää,
 siskoa, poiskäystävää, veljeä. Joilla hän on juossut
 pakoon kaikkea pahaa.Hän tietää, että jalkojensa ja
 käsiensä avulla hän selvisi isästään. Hän selvisi
 opettajastaan. Mutta edes kädet ja jalat eivät
 pelastaneet häntä tuntemattomalta mieheltä. Mieheltä,
 jonka hän kohtasi tässä kadulla. Mieheltä, joka antoi
 hänelle viimeisen palan helvetistä.
 
 Hän tietää, että aika loppuu. Ja hän on siitä ainoastaan
 iloinen. Hän on tehnyt sen, mikä pitikin. Hän on
 tutustunut itseensä ja löytänyt etsimänsä. Nyt hän voi
 avata silmänsä ja vastata ihmisten kysymykseen. Ja
 sen hän tekee. Hän vastaa siihen, mitä oli tekemässä.
 Hän vastaa etsivänsä rauhaa. Hän tietää saavansa
 vastauksen, jonka on saanut kaikilta muiltakin. Isän,
 veljen, siskon, opettajan ja muiden tavoin, ihmiset vain
 tuhahtavat  "Naiivi nainen" .
 Hän hymyilee ensimmäisen kerran vastaukselle, koska
 tietää löytäneensä rauhan. Hän hymyilee, sulkee
 silmänsä ja vetäisee viimeisen henkäyksensä.
 Viimeisen henkäyksen ennen lopullista rauhaa.