dandelion

Siinä puiston penkillä olin istunut varmaan jo kolmatta tuntia. Vesi liplatteli aivan nenäni edessä ja sen kautta heijastuva aurinko sokaisi epätasaisesti silmiäni. Niinkin hyvä, kun sää oli ollut, ihmettelisin suuresti miksi ihmiset eivät poistuisi homeisista kodeistaan, seuraamaan kuinka taivaan värit vaihtuvat kevääksi.
Vanhemmat pariskunnat olivat pukeutuneet yhdessä sointuviin tuulipukuihin, kävelysauvojen tahtiin he tepastelivat reippaasti ohitseni, vilkaisten minun olemustani. Sillä hetkellä sain varmasti muiden kanssa eläjien huomion kiinnittymään minuun. Hieman sotkuinen, haalean sininen takkini, oli hyvinkin ristiriidassa raidallisten veluurihosujeni kanssa. Kaljatölkit olivat merkanneet reviirinsä siihen penkin juureen tupakantumppien seuraksi.
Nuoremmat ohikulkijat eivät minusta piitanneet, heidän silmissään olin tavallinen näky laitakaupungin puistossa. Äidit lapsikatraiden kanssa kiersivät minut kaukaa ja kielsivät lapsiaan katsomasta minuun. Olisin varmasti syövyttänyt heidän pienet mielensä väärällä kuvalla todellisuudesta, siitä oikeasta maailmasta. Kuplassa eläjät eivät mitenkään suvaitsisi minun kaltaisia ihmisiä heidän silmissään.
Enhän minä mitään sääliä kaipaa, välillä vain ihmetyttää muiden kaksiraajaisten pikkumaisuus. Eikö lapsille pitäisi opettaa myös todellisuutta?

Kellon lyödessä seitsemää, aurinko alkoi laskea kukkuloiden taakse. Aika ja maisemat olivat iltakävelijöille mitä parhain. Punainen taivas siinti edessäni, veden pinta oli muuttunut haalean punaiseksi. Lämpöasteita ei voinut olla paljoakaan, sillä kylmät väristykset ihollani alkoivat tihentyä. Siinä istuskellessani olin pyöritellyt maailmaa avaruuteen asti. En miettinyt enää miksi olin siinä puiston penkillä, yksin. Tämä oli minun arkipäivää tähän aikaan vuodesta. Pidin siitä, kuinka sain seurailla ihmisiä ja tehdä heistä johtopäätöksiä omassa mielessäni. Tietenkin olisin voinut mietteeni jakaa jonkun kanssa, mutta tämäkin riitti.

Viimeiset ajatukseni siirtyivät sinuun, laskuhumalssa näin tapasi käydä. Mietin sanojasi, kuinka ankara olit minulle ollut, ehkä syystäkin. Olinhan kuitenkin satuttanut sinua. Anteeksi olisin pyytänyt vielä viimeisen kerran, mutta ei se olisi tilannetta muuttanut, ehkä vain tehnyt siitä merkityksettömän.
Viiden kuluneen vuoden jälkeenkin olet sanoissani piilossa ja alitajunnassa ajattelen sinua aina öisin.

***

Nyt seison siinä joen reunalla, painottelen mahdollisuuksiani mielessäni, niitä ei moneksi ole.
Viimein, saan hiuksistasi kiinni, kehosi lämpö tarttuu käsiini. Otteeni on raudan kova, ja vaikka kuinka yritän taivuttaa, pysyt silti vierelläni.