Vaakasuoraa happea
Herätä
joskus kuoleman, joskus elämän partaalla
kuin venemies, joka nukahtaessaan Madariagaan rannalle
muisti nimensä ja sen, miten tulikärpästen ikuisissa minuuteissa
asuvat kaikki haaveet.
En kuollutkaan – olen elossa, murtautunut ulos
kirjoittamattomuuden still-kuvista lähetettyäni kaikki muusani Hadekseen
pitämään seuraa kärpästen rytmeille ja mehiläisille, joiden nännit vuotavat
eilisten hunajaa.
Kahlaan muistiinpanojen vastavirtaa, läpi niiden jäisen syleilyn ja kuulen linnut, jotka
yö heittää tuhkimoiksi aamun portaille.
Heräävä valo kerää niiden lasikengät rakentaakseen
Ikarokselle siivet.
***
Karitsa ja lohi.
Kissankielen harkittu ja hidas nauku.
Nuolaisu. Rakaslintu.
Kapinan tuhkasta kehkeytyy illan sanansaattaja:
valonkantaja, joka hellii kiviä taskuissaan ja tulipaloja huulillaan.
Yön melu asettuu ikkunaa vasten.
Auringon vanha. Tyhjä babas.
***
Maisemassa on vaakasuoraa happea,
umpeenkasvaneiden peltojen viljelemätöntä iloa,
maalauksia, joihin elämä on kutsunut minut kaukaa kenties
kokijaksi, katselijaksi, kuuntelijaksi.
Nukahdan. Ja herään. Tähtitaivas on yhä siellä matkustajineen, joita
ei ole sammutettu.
Rakastan kirjoittamista.
Matkallaoloa.
***
1| Paperi on ahnas, se nielee kaiken,
sen elimet ovat arvaamattomia,
älä kuuntele sitä, anna sen mennä,
anna sen saranoiden narista, vaan
älä kasta sormeasi sen hunajaan,
älä lue.
2| Kieli on katastrofi, pyrkimys pois pisteen katakombista,
sirunen kuolemattomuutta, terälehti ja lintu -
huone, joka on täynnä leluja, runoilijan huone.
3| Ikuisessa liikkeessään kieli on kuin verho, joka lakkaamatta avautuu ja sulkeutuu,
paljastaa ja peittää tuulen pienimmänkin väreen.
Selite:
Kokonaisuudesta Haihtuvien sanojen laboratoriossa, 2025.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
