enkeliraukka

Hän hiljaisesti astelee,
tyttö tuo muistoihin pakenee.
Kylmyyttä vastaan taistelee,
kun istahtaa hän kirkon porttien eteen.

Urut soittaa tuttua sävelmää,
tyttö itkee kuin häpeissään.
Ei voi onnenhetkiään unohtaa,
kun kuoro laulaa hallelujaan.

On aikaa siitä mennytkin,
vuodet vilkkaan haihtuu pois.
Enkelirukka menetti uskonsa hyviin ihmisiin.

Itkee, rukka, lohdutonna,
itkee, raasu, elämäänsä onnetonta.
Kappelissa haamuja näkee,
kun hän onnenhetkiään muistelee.

Miten saattoi, pikkuraasu, enkeliraukka siipensä menettää?
Kieltääkö jumala rakkauden, jos sen kuolevaisesta löytää?
"Rakkausko synti on?" hän kysyy itseltään.
Katsoen ylös taivaisiin, jumalaansa kiroaa synnistään.

Oli mies kuollut kauan sitten,
kun tyttö häneen rakastui.
Taivaasta löysi, enkeliraukka, ikuisen onnen,
velvollisuudet unohtui.

Musiikki lakkaa, portin avaa
sanansaattaja jumalan.
Kysyen mikä neitoa vaivaa,
tyttö vihassaan kiroaa jumalan.

On aikaa siitä mennytkin,
ja tyttö tuo haluaa takaisin.
Vaan ei voi ymmärtää kohtaloaan…

Jumala näkee palvelijansa kärsivän,
ja antaa siis käskynsä ilkeän:
Salama! Iske! Tuhoa tuo onneton!

Miten saattoi, pikkuraasu, enkeliraukka siipensä menettää?
Kieltääkö jumala rakkauden, jos sen kuolevaisesta löytää?
"Rakkausko synti on?" hän kysyy itseltään.
Kadoten ylös taivaisiin, jumalaansa kiittää synnistään.