Ja ikävä minulla on

Lämpöä paljon elämän kokoista tässä. 

Herkkä, kaunis runo, hieno.

Hienoisen herkästi koskettelee,
eripuolilta kehoa käydäkseen,
asumaan sisälle sydämeen.

Olemassaolon tajuntaan
pikkuhiljaa hiippailee.

Niin on kovasti totta!
 

 Monien tähtien
 valo on sammunut
 ja silti ne
 vaeltavat läpi avaruuden
 tuntien oman suuruutensa
 
 tutkiessamme näkemäämme
 jätämme monet asiat
 huomioimatta,
 kaikkea ei ole
 vielä olemassa,
 liikettä liikkeessä
 muuttujaa muuntumisessa
 
Maailman kaikkeuden ensimmäinen alku ja toinen loppu, jolloin kaikkien pitää tietää milloin ruokkia sieluaan, jottei nälällään rikkoisi kaikkia sielunsa ikkunoita
 
 Unohdus on monen
 sattuman summa,
 niin antelias ja
 huomaavainen
 
 osaamalla pitää
 muistamisen ja unohduksen
 tasapainossa,
 voi antaa onnelle mahdollisuuden
 asettua taloksi
 yön kaunis hetki
 seuranaan

 sillä kasvojen muotoihin
 on kirjailtu kaipuu

 huulieni jälki
 kaulalla, poskilla
 syvimmissä huokauksissa
 
 osana kevätlaitumille
 päästetty sydäntä,
 valonarkaa sielua
             ja
 pukeeutuuko se hymyyn,
 antaen onnesta
 hämmentyneet kasvot

 on vain meissä itsestämme

 ikävästä kiinni


Mahtavia kuvia olet taas loihtinut.


 
 

Kaipaus kulkee herkästi kuin runokin.

Runoasi lukiessa tulee ihan ikävä :). Niin osuvasti ja kauniisti taas :)

Ikävä on hyvä kaveri. Sen kanssa ei pidä ystävystyä liikaa.