En minä pelkää yön pimeitä tunteja
tai ahtaita Jumalanhylkäämiä loukkoja
Sieluttomia rakennuksia
Tyhjiä liukkaita teitä
yksinäisyys olkapäillä
kilometri toisensa perään
Enkä minä pelkää häntäkään
aineista sekaisin olevaa raukkaa
elämänsä kaikilla poluilla eksynyttä
Harhaista katsetta
elämäähapuilevia käsiä
Enhän minä hänessä ihmistä kohtaa
Niin kuin ei hänkään
näe minussa
minua
Mutta kun sääli läikähtää silmissäni
Tai karkaa sydämestä
se äänetön huuto
elämän edessä
Sitä minä pelkään
Sinisen valon kaikenriisuvassa välähdyksessä
joku voisi huomata minut
nähdä enemmän
kuin kukaan
Avoimen oven sisälleni
yhdessä silmänräpäyksessä
Hieman rakkautta
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Silmissäni alkoi kiiltää - mikä lie
Työn keskelläkin olet ihminen, vahva hyvä runo
Runon loppuosa "antaa kaikkensa" tälle runolle. Tässä kaikuu elämä ja elämän tuoma itsetuntemuksen ankara sävel. Hyvä.
pistää miettimään elämä :) hyvä
Aito, rehellinen, avoin ja siksi sieluun saakka koskettava. *Kiitos runosta
Ihan kyyneleet tulivat. Niin on inhimillinen ja herkkä tämä.
Hieno.
Tämä valaisi aika paljon. Eräänlainen jouluevankeliumi tämäkin.
Hienosti Mys kuljet tässä itsesi kanssa rehellisesti
osaisipa useampi meistä tehdä näin
Kiitos
jäin kuuntelemaan itseäni tässä
Runossasi on inhimmillisyyttä, aitoa välittämistä. Rankkaa varmaan välillä.
Herkkä, tunteikas, hieno runo, pidän paljon.
Sivut