Tänään on sadepäivä ja ajattelin siivota hieman. Kas, tuossa onkin jonkin kivan illanvieton jäljestä jäänyt tyhjien kannujen olutlaatikko josta puuttuu vain kaksi tölkkiä. Aloitan imuroimalla jääkaapista pari olutta jotta saan laatikon laitettua... ohhoh, onpas täyttä nyt.
En ole aikoihin käyttänyt kännyä, enkä nytkään soita pizzeriaan, vaan paan pökköä pesään ja lämmitän hellan. Paistan hauvalle arkista jauhelihaa ja itselleni pari lehtipihviä. Kahvikermakaan ei ole moinaan, pilkoin sipulitkin ja vielä muutaman olusen litkin.
Siinä touhutessani kuuntelin radiota toisella korvalla. Toisella korvalla kuuntelin ääntä sisäistä. Se kertoili säistä aivan muista ja koitti toimittaa, että mitäs nuista...
Aurinkoisen aseman kohdalleen ken saa, saattaa lähimmäistään avittaa. Diipa daa, surffaillaan elämän merillä, tokko kukaan kaikesta perillä, muistaa kertoilla tai jakaa tavan takaa uusimiaan toilailuja saati sitä miksi itseään kuvitteli. Kunhan huvitteli kaikella mitä käsillä oli.
Kerran tein kesämökkiä Sammatissa. Olinko unelma-ammatissa, sitä en arvioimaan ala, sitäkin silti tunteella silloin tein. Moni muukin on varmaan joskus tehnyt silleen, antanut apua lähisukulaisilleen.
Mitähän jos joskus joku minua suosisi huomioiden tarpeeni aivan kuin itse housujani kuluttaisi. Jotkut pulut taisi kerran jonkun lasiin ruikkasta juuri kun oli ottamassa huikkasta, mutta ehti kai se sen huomioida. Aina ei voida pitää niin tarkkaa lukua kaikesta, voi olla että se oli vain se yksi pulu joka herätti huomion vaikka parvessa lenteli. Kellepä niistä nyt antaisi tuomion, niin kuin ovat saman näköisiä ja miksi pitäisikään.
Voi nyyhky, kerran, vain yhden, kerrallaan, nautin olutta ilman menyytä ruokalassa käytyäni kalassa enkä saanut saalista lainkaan, mutta mitä sainkaan, olkoon salaisuus toistaiseksi, sillä ehkä aiheeseen palaan kunhan valaan taas kynttilöitä alan. Tai ehkä sen salaan hamaan maailman tappiin. Traanitapiirin kääntöpiirin partaalla ollaan kuin uhrit vartaalla huomaamatta kuinka viedään teurasta. Vuolasta on virta. Mitäpä menneistä. Joku taputtaa toista olalle ja sanoo jotain lohduttavaa.
Se on selkäytimessä se polku joka kohdut avaa ja saa aikaan parkua. Itsestä karkua jatkaa kukin kuin sukuaan ei tuntisi, isi, outo... noutaja tulee ennenkuin ehdin tunnistaa ja jompi kumpi silmät ummistaa ensiksi.
En siksi näitä mieti, että ymmärtäisin kuinka itsepäisin voikaan olla, vaan siksi etten ymmärtäisi.
Kuka mitäkin toimittaa, suosikkiakin joskus nuorena luin, silloin kun vaatteet päällä joessa uin ja märkänä kotiin palasin, niin ja salasin viattomat tekoseni. Poltettiin kaislasätkiä... lehtinorttia... voi murkkua, pieneksi jäi kekoseni...
Sittemmin kävin metsällä. Aseistusta oli ankarasti, haulinheittokone sekä luotilinko. Monet veljekset kankahalla käy erää, mulla suolle aina kampee kumiterää. Siellä litinä on kotoinen, kuinka ilman elää voinen... vaan mitäpä mietteessä vikaa, jos vain voitte, itsekin suosikaa, muistelkaa... olisimmeko itsellemme jotain velkaa...
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Suosin.
Sivut