Aamulla kun en koko yönä saanut nukuttua silmällistäkään mietin, että ehkä se oli oleva näin siksi, että muistaisin kuinka hyvin aamuauringon valo aavistuksen verran usvaisena päivänalkuna sopii valokuvaukseen, ja sen valkotasapaino sen sen valkotasapaino vastaa lähinnä keinovaloa te tiesitt te kö te?
Kävelin sinne missä olin minä kuukausikaupalla takaperin nyt kuukausitolkun perään ounastelin tämän olevan se sama polku ja tiedättekö te sen kun tiedät missä se on ja tarvitsisi vain kävellä mäki ylös mutta sinulla ei ole kenkiä ja kierrät sitä kukkulaa kuin torakka ilman korvakäytävää kun on käytävä nilkkoihin takertuvien heinien lävitse ja tallottava elävää.
Se paikka oli aivan toisenlainen.
Se oli sama ja kaikki oli paikoillaan muttei merkkiäkään lyhyehköstä vihreästä nurmesta vaan pitkät kultaiset kuivuneet heinät ja pölyinen ilma ja sata hämähäkinseittiä. Sinä tiesit
sinun jaloillasi käveltävän.
Tai ehkä se oli vain nilkkoihin takertuva heinä.
Sinä et pysynyt aloillasi.
Kun sinä sinua kutitit. Minä minua kutitin. Maailma minun jalkapöytääni siis. Minä minun jalkapöytääni ja sammalta ja nurmikkoa kutittelin.
Männyt ovat muuttuneet oudoiksi ja kuuset kutsuviksi. Ja pihan kookkain tammi on ryhtynyt hätyyttelemään. Minun näköaistini on muuttunut oudoksi. Voisinko välittää, välittäisinkö välittää kuinka näköaistini on muuttunut oudoksi. Se on lisännyt kaikkeen kuolleeseen sellaisen sangen neutraalin hehkun joka varmaan sanoo että sä näet meidät ja me sut. Presiis. Kaikki on elo
kuista. Puhuin entiseni kanssa puista ja hän kertoi näin: minä näin
kun ne tiedustelivat, ja puut on nukkuvii eläimii
ja me ei olla mikään kolmegee verkko.
Me ollaan paljon parempi. (iii) (sopivan rimmaavan loppusoinnun tähden).
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
