Katson syksyn harmaata
hämärän sumuista hetkeä
näkemättä riittävästi eteenpäin
ajassa kuolee vähitellen
enemmän ja enemmän
uudelleen ja uudelleen
kerään keltaiset lehdet
muistaakseni jokaisen hymyn
ja elettyjen aikojemme iloja
etsin maisemaa pysähtymään
missä tätä kaikkea
ei tarvitse hävetä
jää rauha ja hiljaisuus
puhumaan sen kaiken
mitä ei ehtinyt sanomaan
sinulle
sinusta paistaa aurinko
maailmalla pahasti särkyneille
iloa, joka kannattelee
näiden pimeiden hetkien yli.
kuuntelen kotitien ääntä
ihmisten sanoja toisilleen
ja huomaan rinnallani
hiljaisuuden tutun värinän
tälle kadulle ei ole pystytetty katulamppujakaan
© HH
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Huikean koskettavaa, upea runo
Tänne runostasi näkyy sellanen vakaa rakkaus ja onnellisuus, jonkinlainen sisäinen rauha. Helppo pitää tästä.
Kaunis laämmin runo.
Luettuaan jää sielupolo värisemään, niin on kaunis kirjoitukses.
Kauniisti seesteinen, ja onnellinen tunne runossasi.
Hieno.
Koskettaa tällä hetkellä kovasti.
Herkkä, kaunis runo
Sattuipas hyvin, kun löysin runosi.
Sivut