Minä katson ihaillen junien valtavaa nopeutta
ja sen uuden tornitalon korkeutta.
Mutta kukaan ei tiedä.
Siinä asemalla olen vain yksi niistä ihmisistä,
joilla on kaikilla kiire jonnekin, otsa rypyssä
ja mustat talvitakit: surupukukansa.
He eivät näe sieluani.
Ajatusta, joka osuu asfalttiin
ja lakkaa lopultakin tuntemasta.
Luulevat kai, että haaveilen;
minullahan on aina se hymy.
"Onnea" uskovat naiset.
"Flirttiä" kuvittelevat miehet.
Mutta se on vain surua valepuvussa,
minulla lumiukon jäätynyt kivihymy.
Se yksi ystävä suunnittelee taas prinsessahäitään,
niitä kauniita yksityiskohtia.
Minä naurahdan ääneen: "Vain se mies puuttuu"
ja hänkin naurahtaa pyyhkäisten hiuksiaan.
Joskus minullakin on tapana suunnitella yksityiskohtia.
Se ystävä maistaa tupakkaansa
ja kiroaa pakkasessa myöhästeleviä junia.
Minua itkettää,
aivan kuin meillä ei olisi suurempia ongelmia.
Minä tunnen olevani juna pakkasessa.
Joskus ne eivät vain toimi niissä olosuhteissa
[jäässä, myöhässä, laitevika, kuski kahvilla].
Mutta hetkeksi lasken katseen tornitalosta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Saavutit tavoitteesi todellakin ja erittäin hienosti eikä runollekaan voi antaa yhtään virhepistettä <3
Suosikkeihin NOW -->
Minä tykkäsin tästä valtavasti.
Mieltäylentäviä yksityiskohtia.
Itse kun tulee välimatkojen
takia paljonkin matkusteltua, niin
juna-kohdat erityisesti lämmittivät
mieltä. :)
pidän tästä tosi paljon. luin uudestaan ja uudestaan.. kaunis.
Kyllä, osasit kuvata niin elävästi että! Tunnen tuon ulkopuolisuudentunteen, tuon depression piinaavan kahleen. Kolahti ja kovasti!
Hieno on runosi. Proosamainen kerronta on tosiaankin onnistunut vaikuttavalla tavalla ja tunne välittyy vahvasti. Hyvähyvä, näitä lisää. :)
Hienosti kulkee tämä runo, toimiva ja omaperäinen.