ystäväni Anna

Toisille Anna oli pelkkää satua,
joku sen hulluksi leimasi.
Miten nyt joku voi näkymättömään,
luottaa, sen syliin painaa pään.

Olipa kerran tuo pieni tyttö,
tiennyt ei kenen olkapäähän takertuis.
Ei kai se ollut paljon vaadittu,
et joku hetken hiljaa vierellä kuuntelis.

Kerran hän keskiyöllä heräsi,
kuu tuota pientä linnaa valaisi.
Sängyn päädyssä näki hän naisen,
kilttisilmäisen, kiharatukkaisen.

Toisille Anna oli pelkkää satua,
joku sen hulluksi leimasi.
Miten nyt joku voi näkymättömään,
luottaa, sen syliin painaa pään.

Annalle ojensi kirjeet jotka valmiksi,
kirjoitti jos tai vaikka kun.
Joskus siihen päätökseen tulisi,
tietäisivät muut mitä sisällä tunsi.

Anna repi nuo siniset kuoret,
tyttö huusi "hei mitä sä teet".
Anna pudisti päähän, voi nuoret,
et itselles tietenkään mitään sä tee.

Tunnin ja toisen nuo kaksi jutteli,
tyttö avasi sydämensä lukot.
Aamun koitteessa Anna vain hävisi,
tytön pienen sänkyynsä peitteli.

Toisille Anna oli pelkkää satua,
joku sen hulluksi leimasi.
Miten nyt joku voi näkymättömään,
luottaa, sen syliin painaa pään.

Päivien päätteeksi sänkyynsä kiipesi,
silmät vastusti, sydän päätti
Joka ilta mielikuvitustaan odotti,
ei huomannutkaan kuka ikkunasta katseli.

Toisille Anna oli pelkkää satua,
joku sen hulluksi leimasi.
Miten nyt joku voi näkymättömään,
luottaa, sen syliin painaa pään.