-Eleeni ovat siipeni-

Jossain vaiheessa olemassaoloani olen kadottanut kyvyn ymmärtää ihmisiä. Ehkä nimeni, joka annettiin, johdatti minut taivaan linnuksi kauas ulottumattomiin toisten ihmisten olemisen kehästä. Vain ehkä. Paljon tärkeämpää on tietää olevansa matkalla. Sen milloin matka alkaa tai loppuu, sen määrittäminen tarkasti on mahdotonta. Paljon tärkeämpää on tietää olevansa matkalla, toistan sen. Ja matkalla on paljon aikaa miettiä miksi tulee ja miksi menee.

Olemassaoloani on väitetty epäjatkuvaksi - häilyväksi sitä kuitenkin kutsuisin, tilaa jossa ulkoinen levottomuus saa katsojan epäilemään toisen ihmisen läsnäolon pysyvyyttä. Häilyvyys voi johtaa myös muihin epäilyttäviin johtopäätöksiin, mutta ne ovat johtopäätöksiä tyynni. Minun mielestäni ulkoinen olemukseni ja sen häilyvyys, levottomuus eivät kuvasta sisäistä rauhaani. Toki myönnän elehtiväni, mutta eleeni ovat olemassaoloni sivujuonne, ne kertovat kuinka keskittyneesti seuraan elämän virtaa. Ne ovat auringon välke, jyväs veden virtauksen pinnassa.

Kerran minut rakennettiin kivitaloksi kaupunkiin: klassinen, linjakas, kevyesti koristeltu, keltaisella maalilla rapattuun pintaan kosketettu väri kasvoillani. Mukulapintaisella torilla edessäni kulkivat ihmiset, tuulet ja linnut, jotka kaupungissa tuntuvat tulevan ja menevän nopeammin kuin muut, silti aina olevan paikoillaan nokkimassa kenkien kuljettamaa kultaa kupuihinsa. Valkeareunaisista ikkunoistani seurasin lopulta vain lintujen kulkemaa kuviota. Ihmiset katosivat tuuleen, he eivät enää nähneet silmiäni, enkä minä heitä.

Sitten eräänä aamuna ymmärsin nimeni, kohtaloni olla lintu. Nostin kaikki eleeni käsivarsilleni höyheniksi ja kevensin ajatukseni. Pujahdin ikkunalta katukiveyksen reunaan, iskin, iskin yhä lujempaa kunnes tuuli tempaisi minut syliinsä ja kuljetti kauas pois kaupungistani, ulottumattomiin.
Siitä lähtien olen kulkenut elämän armoilla keskittyen lentämään minne tuuli ja tahtoni minua kuljettavat. Siinä on matkani jatkuvuus.
2.2.2004