kaupassa käyntioikeus katkolla

Siinä polkiessa täysin renkain,

kepein polkimin ja rasvatuin ketjuin

sileääkin sileämpää tietä

kuin velodromilla kuitenkin ilman kurveja

ja myötäisessä henkäyksessä

sekä juuri sopivan loivassa alamäessä

muovipussi roikkuen ohjaustangossa

mieltäni kaihersi vain oma pieni tyhmyys,

joka ilmeni juuri tuona muovipussina

               – ehdottomasti pussina eikä kassina 

               sillä kassi on jo liian ylellinen nimi 

               moiselle kuvatukselle –

suorastaan ilmestyskirjan petona

monipäisenä haittapesäkkeenä

ja tämä hetki oli tyhmyydenkaarella

tai ajan aallolla ratsastaen sanottuna

tyhmyydenjanalla

vasta se viaton vauva-aika.



Palataanpa lähtötelineisiin.



On aamu 

ja aikaa on vaikka kuin,

josta paljon jo takana

ja mitattavissa olevasti

sekä edessä sitä aikaa 

	– ei tietysti samaa –

määrittelemättömästi 

tai Herran määrittelemänä

kuitenkin mittaamattomana

ja arvaamattomana

kuin vuoriston serpentiinitie,

jossa jokainen mutka

voi olla se viimeinen.



Lähtö vaikka on aikainen

ei ole varaslähtö

vaan hyvissä ajoissa tehty

kaikenlaisten sattumien huomioiva

ja tarkoituksenmukainen

ajan stabiloimiseksi

eli sen määrän pitämiseksi

"aikaa on vaikka kuin" haarukassa.



Tässä vaiheessa luulin

kaiken olevan vielä hyvin.



Minä ja poikani varusteineen,

jotka olivat ne vakiot eskari jutut

lisättyinä eväsretki jutuilla

eikä nuo jutut siis ole mitään höpinöitä

vaan tarvittavia tavaroita

olimme startanneet matkaan

ja onnellisten merkkien alla

tai oman maalaisjärjen avulla

selvinneet ajoissa ja ehjänä eskariin. 



Siellä muistin vaihdattaa pojalta

pyöräilyssä kastuneen paidan kuivaan,

kertoa saappaiden olinpaikan, 

jättää ne molemmat jutskat siis tavarat

eskari jutut eskariin

ja eväsretki jutut pojalle selkään,

halata, toivottaa mukavaa päivää,

suukottaa ja luvata hakea

ja lähteä vielä jopa yksin

siis ilman poikaa jatkamaan matkaa

kohti seuraavaa ristiä mielenkartalla,

joka ei ollut suinkaan kirkko 

vaan ruokakauppa tai paremmin kaupat 

ennakkoon laatimani strategian

”vähällä paljon” mukaisesti.



Kaupalle saavuin samoin tavoin

kuin saavuimme pojan kanssa eskariin

	– tosin ilman poikaa –

onnellisesti ja onnellisena.



Kaupoissakin jatkui sama

”merkki päällä ja lyönti väliin” fiilis.

Kärryt olivat puhtaita,

ei vasemmistolaisia eikä oikeistolaisia

vaan kevyesti rullaavia suoran tien kulkijoita

eikä mikään metallia soittavia

mummon säikyttelijöitä.



Kännykkä toimitti lunttilapun virkaa

ja strategiaan pohjautuen keräilin tavaroita,

jotka kaikki löytyivät

ilahduttavan runsaslukuisina

tarjoten vielä jopa valinnan varaa

ja jopa ennalta ilmoitetun arvon

mukaisella vastikkeella lunastettavissa olevina.

Elämä hymyili ja askel oli kevyt.

Kunnes kurvatessa 

siellä ensimmäisessä kaupassa kassalle

maailma synkkeni..

Ei, ei tullut sähkökatkos,

eikä edes loisteputki tai sen sytytin 

irtisanonut työsopimustaan

vaan paljon pahempaa…

Huomasin unohtaneeni kestokassit kotiin!



Arghh..  Kuulen äänen, pienen pojan, päässäni:

”Ei ole mitään luontoystävän touhua, ei!”

Kumartuessa ottamaan muovipussia

	– liekkö tarkoituksellinen tuo 

	säilytyspaikka.. ”Nöyrry kurja surkimus

	ottamaan se muovipussi” ajatus

	tulee vaivatta mieleen –

ja sadatellessani tyhmyyteni suuruutta,

vaikka todellisuudessa olin tyhmyyden

vauva-ajassa vasta.



Saavumme nyt aikaan,

jossa tarinan alkumetreillä olimme.





Painan kuitenkin nyt pikakelausnappia,

sillä vaikka päivässä tapahtuu paljon

niin sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä

minun tyhmyydenkaaren loisteeseen.





On ilta 

ja aikaa on vaikka kuin,

josta vähän enempi kuin aamulla on takana

ja edessä yhä aamuisen

määritelmän mukaan.



Illan hämärtyessä kohti yötä

tyhmyydenkaareni loiste 

valmistautuu valaisemaan orastavaa pimeyttä

ja siinä valossa

kaupassa käyntioikeus joutuu katkolle.



Iltaruuakseni valitsema

tarjous kassler-paisti ja keittoperunat

luokitellaan läskiseksi, halpa-arvoiseksi

eikä ihmisravinnoksi kelpaavaksi 

siis karjun ruuaksi.

	– ilmankos siis valitsin –



Eikä tyhmyydenkaareni huippu 

ollut vielä saavutettu.. Olin nyt

kuberkeikka-ajassa ongelmien 

ollessa vertailukelpoisia eli 

pääsääntöisesti päästä lähtöisin.

En hirviä suoraan sanoa, että keksittyjä. 

Onhan ne kokijalle täyttä totta tavallaan.



Epäilyksen siemen oli kylvetty

ja se tuotti satoa kuin paju vartta.



Tarkempi tutkimus paljasti tylyn totuuden,

miehisen tyhmyyden ja ajattelemattomuuden 

täysin nakupellenä ja paino sanalla pellenä.



Strategiani mureni kuin pipari hampaiden välissä,

jotka jauhoivat listaa löytyvistä tavaroista:

Mango, nektariineja, luumuja, appelsiinejä,

mandariineja, banaaneja, kurkkua, tomaattia,

voita, oivariiniä, tuorejuustoa, kermajuustoa,

kinkkua, maitoa, tuoremehua, laimennettavaa

mehua, hilloa, kananmunia, ruisleipää, sekaleipää,

täysjyväleipää, hapankorppua ja sekalainen

määrä muita ruokatavaroita… 



Mutta ei jogurttia!!!



Mitä sinä tyhmä mies oli meinannut oikein 

iltapalaksi ja aamiaiseksi laittaa???!



Niin nyt! Juuri nyt olin saavuttanut

tyhmyydenkaareni lakipisteen ja aikuisiän 

ja tällä samalla hetkellä

se aamuinen muovipussi episodi

sai mittasuhteensa ja asettui 

sinne vauva-aikaansa, 

vaikkakin nämä isommat 

ja karmaisevat virheet olivat

tehty jo ennen sen syntymää.



Nyt ei ollut muuta tehtävissä

kuin kiireellinen paikkokaupassakäynti,

jottei menisi kaupassa käyntioikeus

ja mahdollisuus nähdä

hymyileviä naisihmisiä.