kuinkas sitten kävikään

Siinä se meni,

tankkina rymisteli,

ei hymyillyt,

kysellyt,

kohteliaisuuksia ladellut,

pokkuroinut,

väistellyt

tai anteeksi pyydellyt

tuo epäsosiaalinen erakko,

jättiläinen,

valtavaksi itsetunnoltaan 

paisunut rähinöitsijä,

joka vaelluksellaan

tuhisi,

puhisi,

hampaiden välistä

	— joita myös mallikkaasti esitteli —

sihahteli

ja vihelteli

mahtavuutensa tunnoissaan

sekä vihoissaan 

kaikille niille onnettomille,

jotka sen raivatessaan polkua

esteeksi sattui,

koska oli järjen äänen vaimentanut

pieniltä sinänsä fiksuilta aivoiltaan

suuruuteen vinksallaan olevalla mielellään.



Tyrkkäsi ohi kulkiessaan 

kettua kylkeen.

”Hapan tai ainakin kitkerä!”

ulvoi 

jalkaansa linkuttava repolainen 

	— jonka ruokalistalle normaalisti löytyi

	Lemmus lemmus tartarpihvit —

tunturisopulista.



Ei korviaan 

	— niitä sinänsä mitättömiä

	turkin alla piilottelevia —

lotkauttanut

tuulen kuljettamalle

piekanan naukunalle,

tuolle pienten elukoiden

yleiselle hälytysmerkille,

vaan matkaansa jatkoi

mahdollisimman suoraan

suojaa katselematta.



Ei suonut ruokarauhaa

”isolle vaaleelle pallopäälle”,

tunturipöllölle jänisaterialle,

vaan vihelsi ja sylki

ohi marssiessaan.



Tätä jatkui 

ja jatkui,

kunnes eräänä päivänä

toiselle mustana

toiselle aurinkoisena

se nahoistaan 

mielessään uloskasvanut

kilpikonnaväritystä kantava jyrsijä

kohtasi 

kylkiluut töröllään

samoilevan pirunrakin,

hukka vanhuksen,

joka ei arvokkuudestaan

tai ruokalistastaan

enää ollut niin tarkka

	— kohtalo nöyryyttää 

	ja elämänhalu koulii, 

 	vanhaa ja hidasta ainakin —

eikä se kitkeryydestäkään

ollut moksiskaan…