Päivä oli ulkoisilta puitteiltaan
kuin mikä tahansa päivä
elettävältä kalenterin sivulta.
Noita samoja kapinallisia,
barrikadeilla keikkuvaa sakkia,
ei osaansa suostuvia,
ei kuvia kumartavia,
ei nimiä kunnioittavia
eikä ajan henkeen
takiaisena tarttuvaa
vaan eläen omaa elämää
jo revittyjen sivujen
loisteessa ja lämmössä.
Ei siis mikään otollinen
miljöö gangsterismille
tai no tuo päivien naamioituminen
oikeastaan on olennainen osa
oman lain suojaamien elämää.
Ainakin,
jos ei halua samaistua
undulaatin rooliin.
Se ulkoisesti ohjattuna
ei tarjoa suuria mahdollisuuksia
hoitaa hämärähommia
talouden kannalta valoisasti.
Aamu ja aamupäivä
sivusivat oikeastaan
vain siinä ”kummisetämäisyytä”,
että heidänkin pitää huolehtia
rutiinien mukaiset arkiaskareet
pois jaloista pyörimästä
tosin paljon laajemmassa merkityksessä
kuin minun näpertelyni
lähinnä itseni kimpussa.
Niinpä aamiaisen, hampaan pesun,
parranajon, hiusten pystyyn haromisen
– seisomaan samoin kuin järki –
ja pojan eskariin viennin jälkeen
oli aika vetää haalarit päälle
siis vain kuvainnollisesti
eihän hullukaan
laittaisi haalareita päälle
ruotsalaista saunaa
muistuttaviin olosuhteisiin
– varovainen kylläkin –
mennessään soittamaan
ilman nuotteja
”hullun naapurin kostoa”
peltikatosta teräsharjalla vinguttamalla.
Kolmen tunnin
ja yhtä monen vesi litran jälkeen
oli aika aloittaa
Coppolalainen hetkeni.
Pikainen peseytyminen
ja siistien vaateiden
laitto päälle
tuntui ihan naamioitumiselta
– katolta suoraan revästystä
pikku konnasta pukeutui
aito gangsteri
tosin ilman pukua ja pitkää takkia,
mutta silti täydestä käyden
kuin väärä raha päiväkeskuksen bingossa
mustine paitoineen, housuineen
ja koteloineen –
ja samaa vahvisti
hopeoitu lasi eteisessä.
En niinkään siinä toljotellut
itseäni ihastellen vaan
tarkastaakseni salonkikelpoisuuteni.
Olinhan menossa hakemaan
poikaa eskarista musiikkitunnille.
Hyppäsin pihalla,
en mustan T-malli Fordin rattiin
enkä edes Harley Davidsonin sarviin
kuten kuvaan olisi kuulunut,
vaan tavallisen fillarin selkään
ja läksin polkemaan
kohti määränpäätäni.
Ristorante Botticellin
ikkunan heijastus sivukuvastani
– kirveen hamarapuolella veistetyt kasvot,
jenkkipystäri, tumman puhuvat asusteet
ja musta kotelo –
toi mieleen gorillat
naputtavine kirjoituskoneineen
tai ehkä paremmin hetkeen sopivasti
huopahattu ja pitkätakkimiehet
Chicago pianoineen
eikä todellakaan menossa
soittamaan serenadia kullalle,
vaikka kullastahan
loppu pelissä aina oli kyse..
Niissä fiiliksissä jatkoin matkaa
ja kurvasin tunnelmaan hyvin istuvan
linnamaisen rakennuksen pihaan.
Niin ainakin minulle linnasta
tulee mieleen kulta ja häkki..
Tuo saattaa saada ajatukseni
taas outoon valoon,
mutta enköhän sen kestäne
muun outouteni pikanttina lisänä.
Jarrut kirskuen
– niin en ole saanut vaihdetuksi
iänikuisia jarrupaloja koko kesänä,
mikä tunnelmaan ajatellen
oli vallan mainiota tehtävän siirtoa
odottamaan parempaa motivaatiota
ja taloudellista tilannetta–
pysähdyin ja lukitsin pyörän.
Sitten minä,
mies tummissa
ja musta kotelo kädessä,
astui portista sisään
vaatien itselleni kuuluvaa
pihalla seisovalta ”vartijalta”
takaisin haltuuni.
Luovutus tapahtui hyvässä hengessä
ja ilman suurempaa vastarintaa.
Tervehdysrituaaliemme jälkeen
sen suuremmitta puheitta
suuntasimme portista ulos
ja kohti jykeitä pariovia.
Saranat kirskuen astuimme sisään
ja askelten kolkko kopina kaikui
pitkin kierteistä porraskäytävää
noustessamme neljänteen kerrokseen.
Ylhäällä meidät ohjattiin huoneeseen,
jossa luovutin kotelon pojalleni.
astuin takaisin käytävään
ja lysähdin vanhalle
parhaat päivänsä nähneelle sohvalle
– siinähän meitä sitten oli kaksi –
josta nousi, tai niin ainakin kuvittelin,
pölypilvi ilmaan tanssimaan
muotokuvien seinällä
synkkänä moista ilakointia katsoen.
Joku soitti jossakin
pianoa antaumuksella
tosin ei Chicago mallia,
vaikka laastia karisi seiniltä.
Sitten poikani aloitti
seinän takana viulutunnin
ja minä palasin
hetkestäni gangsterimaailmaan
takaisin pojastaan
ylpeän isän osaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämän kun lukija elää tässä mukana ja menee runon isän rooliin, niin saa elää kiitollisen hetken ja tyytyväisenä sulkea suunsa.
Mukava tarina : )
Melkoisen reipasta menemisenm makua tässä. En tiedä mistä johtui, mutta tulivat mioeleeni Aku-Ankan tarinat.
Tämähän vetäisi mukaansa, ja pisti miettimään että mikä gangsteri ja mikä kotelo, mutta selvisihan se lopulta mikä thompsoni sieltä kotelosta vedettiin;) Vai varovainen ruotsalaisessa saunassa:)
Jälleen nautinto lukea tekstiäsi, reipasta kerrontaa huumorin sävyttämänä. Pidän!
Sinä se osaat kirjoittamisen taidon aiheesta,kuin aiheesta.
Luin ingressin ja lopetuskappaleen ja totesin, että kertomus on hyvä. Mutta minunhan täällä Iijoen rantamilla pitäisi olla Kallen jäljillä...
Sivut