yksin tiellä

Yksin tiellä,

tympii,

sitä en kiellä,

kilometrejä hiljaisuuden

niellä

ihan liikaa viel’lä

enne ku siellä.



”TRANSITTI, VIIS PISTETTÄ!!”  hihkaisen.

Älyten saman tien

tavan näreen lailla pihkaisen.

Yksin siellä,

ilman kilpatoveria

esitän hänen lauseensa koveria.

Voitos varmas

maku ku huonos karmas.



Katselen ratokseni

keltaisia lehtiä,

sitä en kiellä,

mutta myös punaisia

ja kyllä, vielä vihreitäkin.

”Montakohan karavaanaria

mahtaa vastaan ehtiä?

Joo… olipa taas pinttynyttä!

Ähäkutti, 

ei vilkuttanu simmuu peltikyttä.” 



Kappas tuol on kaatunu,

mut ei viel maatunu.

On mehästäjä ollu leivän peräs

ja viuhunu on teräs.

Oisko ruis? Ei, Kaura!

Ja tuol on aura,

ei muuttomatkal

kohteena etelä.

Valmetin peräs,

onpas pelto vetelä.

Onneks on nelikko,

kohta musta mullikko

eikä rautahepoja mahastaa kii kasa,

vieres kiroileva vasa.



”oisko vaikka,

hodarin paikka?

Ai niin, yksin yhä oon,

matka jatkukoon.

Moneskoha musta nahka ja kalju 

ison tien matelijan luoma..

Kertosit, jos olisit täällä kuoma.” 



Vanha taivas aukes,

kiitos Sinne!

Ristimättäki kyl ties

Minne.

”Ootha loppumatkan mukana?

Tilaa on ees ja takana.

Jutut eivät aina taivasta hivele,

mut hei! Sävys niihi sivele.” 



”Niin.. en haluis karjaas keilata

sekä kanojas teilata

ja turha sitä on salata

ois kotiin kiva ehjänä palata” 



”en takuul oo ollu mikää silmänterä

      – paremminki keräilyerä, menoerä,

       huono maaperä tai vesiperä –

ja mallioppilas 

tai -sotilas

enemmänki potilas

tai turilas,

mut ehkä jo toipilas?

Ainakin isä kuten Siekin

ehkä siks yhteinen tiekin?”