semmonen setti

miten surullisena
hän nousi vuoteeltaan
oli mieli alavireinen
hymy hyydyksissä
- muutenkin, vähän eksyksissä

              oli rakkaus häneltä kauas karannut
                  taakse merten kohtalo
                  heidät toisistaan erottanut -
              sen minkä rakentaa ehtivät
              sen kuluneet tunnit, päivät ja vuodet hälvensivät
                  taian julmasti rikkoivat
                  pisaroiksi silmäkulmiin
                  vain läikkeeksi hatariin muistikuviin

hän aamutoimet jäykin kasvoin suori
muisti avainsanat, nuo tärkeimmät
poveensa tatuoidut, näkymättömät
               usko toivo rakkaus
                  ilo tahto toivo
               
tahtonsa kuin kotkan siiveniskuin avasi
iloa löysi kun valkeat vaahtopäät rannalle sousi
              ja soi korvissa väinämöisen soitto
              niinpä otti hän avainvyöllisen kantaakseen
                  uuteen päivään astui
                  lanteet toiveikkaasti keinahtaen

huulillaan vaimea hymy, kuitenkin tietoinen
              ikävä tuhoaa
                   vie hetkistäkin merkityksen

              rakkaus, tuo ikiaikainen voima ihmisen
                   ei koskaan pääty, ei lakkaa, ei kuole
                   se tietoinen valinta on ihmisen

se elää, elää, elää 
se jäljelle jää, jää, jää