kristallikoivu

kun olit minä
ja minä sinä
eikä muuta ollut
   rakkauden keinussa
   tunteiden turvaverkossa

kunnes tuuli yltyi kylmäksi
puhuri kaiken hetkessä jäädytti

   jäljelle jäi vain toinen 
   keinun liike jähmettyi
   sitä kantanut oksa 
   taittui räsähtäen

                      ja koivun latva kumarsi kunnioitustaan
                      sille joka oli, tuli ja ajallaan lähti

ja se toinen, se pudonnut
heitti perään jäähtyneiltä huuliltaan
lentosuudelman
- kyyneleensä heitti oksistoon 
ja niin valaisivat kristallikyyneleet

polkua kuvitellun ikuisen rakkauden