hattupäinen ohikulkija
istahti naisen viereen
hiljaisessa puistossa
jonka kaltaisia ei enää ole
vedensolina suihkulähteestä
narisevat hiekkatiet
varsillaan istutukset
taivaaseen kurottavat
puiden latvukset
niiden suomat varjot
kulkijan levähtää
ja kaiken yllä
huumaava tunnistamaton tuoksu
kulkija kysyi
mitä pelkäät?
nainen hengähti syvään
katsoi hattupäätä vihreänruskeisiin silmiin
joissa asui lämpö ja ystävällisyys
penkillä istuja vastasi kulkijalle
pelkään sitä että rakkaus katoaa
ja että viha kangistaa lamaannuttaa
lopulta voittaa -
merkit ovat sellaiset
pelkään sitäkin että unelmat kuolevat
eikä huomisella enää ole antaa uusia sävyjä
eikä kukaan jaksa etsiä uusia sisältöjä
kun kuolleet unelmat kuristavat herkkyydet
ja vievät aistinnalta syvyyden ja hehkun
pelkään sitä että
kauneus katoaa kaunaisiin mutavirtoihin
ja että alati pienenevä maailma tukehtuu
hapettomuuteen ja hengettömyyteen
istuja katsoi uudelleen vihreänruskeisiin silmiin
ja kysyi puolestaan
entä Sinä? mitä itse pelkäät?
hymy silmissä syveni,
ja hetken mietittyään otsan juonne
avautui ja kanssaistuja vastasi
kun kuuntelin sinua, oli kuin itseäni olisin kuunnellut
kun katselin sinua, olin kuin itseäni olisin katsonut
ja nyt pelkään vain sitä että olen liian pitkään
ollut itseltäni hukassa koska olen juuri nyt niin täysi
nyt pelkään menettäväni sen mitä en tiennyt
olevan olemassakaan, enkä osaa sille antaa nimeä
se on ainut asia mitä pelkään, tässä hetkessä syntynyt
kesäillan kitkaton kauneus, puiston kukkien hiljaiset liekit
ja jossain ylempänä liitelevät pääskyset
ja puiden hiljaisenvaimea liike
todistivat
kuinka kahdesta syntyi yksi,
liekki joka ei ollut ihmisen sammutettavissa
sisäinen palo joka ei kärventänyt.
uuden luomisen kutkuttava tuska
joka ei sisuksia raapinut
siis kohtalo.
kohtalo saattoi kaksi puolikasta
yhteen, pelottomaksi yhdeksi
istahti naisen viereen
hiljaisessa puistossa
jonka kaltaisia ei enää ole
vedensolina suihkulähteestä
narisevat hiekkatiet
varsillaan istutukset
taivaaseen kurottavat
puiden latvukset
niiden suomat varjot
kulkijan levähtää
ja kaiken yllä
huumaava tunnistamaton tuoksu
kulkija kysyi
mitä pelkäät?
nainen hengähti syvään
katsoi hattupäätä vihreänruskeisiin silmiin
joissa asui lämpö ja ystävällisyys
penkillä istuja vastasi kulkijalle
pelkään sitä että rakkaus katoaa
ja että viha kangistaa lamaannuttaa
lopulta voittaa -
merkit ovat sellaiset
pelkään sitäkin että unelmat kuolevat
eikä huomisella enää ole antaa uusia sävyjä
eikä kukaan jaksa etsiä uusia sisältöjä
kun kuolleet unelmat kuristavat herkkyydet
ja vievät aistinnalta syvyyden ja hehkun
pelkään sitä että
kauneus katoaa kaunaisiin mutavirtoihin
ja että alati pienenevä maailma tukehtuu
hapettomuuteen ja hengettömyyteen
istuja katsoi uudelleen vihreänruskeisiin silmiin
ja kysyi puolestaan
entä Sinä? mitä itse pelkäät?
hymy silmissä syveni,
ja hetken mietittyään otsan juonne
avautui ja kanssaistuja vastasi
kun kuuntelin sinua, oli kuin itseäni olisin kuunnellut
kun katselin sinua, olin kuin itseäni olisin katsonut
ja nyt pelkään vain sitä että olen liian pitkään
ollut itseltäni hukassa koska olen juuri nyt niin täysi
nyt pelkään menettäväni sen mitä en tiennyt
olevan olemassakaan, enkä osaa sille antaa nimeä
se on ainut asia mitä pelkään, tässä hetkessä syntynyt
kesäillan kitkaton kauneus, puiston kukkien hiljaiset liekit
ja jossain ylempänä liitelevät pääskyset
ja puiden hiljaisenvaimea liike
todistivat
kuinka kahdesta syntyi yksi,
liekki joka ei ollut ihmisen sammutettavissa
sisäinen palo joka ei kärventänyt.
uuden luomisen kutkuttava tuska
joka ei sisuksia raapinut
siis kohtalo.
kohtalo saattoi kaksi puolikasta
yhteen, pelottomaksi yhdeksi
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut