Katseeni harhaili luokse sen,
Puun yksin seisovan.
Mökkini rakensin juurelle sen,
Metsä kasvoi umpeen ympärillä.
Pimeys kietoi lepoon,
keinuin kehdossa sen.
Rutistus vahva,
olo turvallinen.
Kovin yksin,
oloni juureton.
Sylissä metsän,
jolla juuret on.
Mutta raoista vaikea hengittää,
tahdoin päästä valoon.
Takaisin eloon,
ehjään elämään, taivaaseeni.
Risukot riipivät kasvot,
käsiini tekivät haavat.
Matkaa jatkoin,
suuntaan, ei mihinkään.
On osattava suunnistaa,
tiheikön läpi rämpiä.
ennen kuin rutistaa,
syleilyynsä kietoo, tukehduttaa,
pimeä metsä...
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno tunnelma tässä runossa, pidän
Suunnistuksen taidosta on apua tässä elämässä....mutta helppoa se ei ole. Ei ole kiva eksyä pimeään metsään eikä minnekään muuallekaan ihan yksinään. Oli mukava lukea runosi.